Lumikenkien testausta Ounasvaaralla

 Mukava Joulu perheen kanssa vietetty. Jouluruokia on tullut parin päivän ajan syötyä niin että tänään Tapaninpäivänä oli jo sellainen olo että ulos luontoon pitää päästä. Siispä suunta kohti Ounasvaaraa ja mukaan lumikengät, jotka sain viime keväänä syntymäpäivälahjaksi. Tämä oli siis niiden ensimmäinen varsinainen testausreissu. Aikaisemmin olen aina lainannut lumikenkiä kavereilta, eikä niiden kanssa ole oikein päässyt aivan sinuiksi.

Hyvin sai säädettyä omaan jalkaan sopivaksi ja ei muuta kuin menoksi kohti vaaran huippua.

Arvellaan, että lumikenkiä on käytetty jo tuhansia vuosia, jopa 6000 vuotta sitten. Keski-Aasiasta on löydetty merkkejä muinaisista lumikengistä, toisin sanoen jalkaan kiinnitetyistä puisista välineistä, jotka helpottivat kulkua upottavassa lumessa. Niitä on käytetty sekä metsästyksessä että sotajoukkojen liikkumisen apuna, onpa jopa eläimille kiinnitetty jalkoihin levymäisiä lumikävelyn apuneuvoja. Lumikengät tunnetaan kuitenkin ehkä parhaiten eskimoiden  ja intiaanien historiasta. Lähde: Wikipedia

Kuva Ounasvaaran huipulta. Valoa vaaranpäälle tuo laskettelurinteen valot.

Ounasvaaran päällä risteilee monenlaisia reittejä; vaellusreittejä, hiihtoreittejä ja talvikävelyreittejä. Lumikengät jalassa olet kuitenkin reiteistä vapaa ja voit kulkea melkein mistä vain haluat.

Matkan varrella tuli vastaan tuntemattoman taiteilijan tekemä lumiukko ;) Hieno!

Ounasvaaran huipulla oleva näkötorni. Sinne kiipeämällä pääset ihailemaan Rovaniemeä aika komeasta kulmasta.

Tänään oli pakkasta n. -8 astetta ja lunta sateli hiljalleen.

Lumi ja jää huurtaa kaikki rakennelmat omalla tyylillään.

Pylväskin on saanut jääkuoren.

En koskaan lakkaa ihailemasta talven taidetta.

Paluumatkan lumisia maisemia.

Tykkylunta puissa jo ihan mukavasti. Tykkylumeksi kutsutaan puihin lujasti kiinni tarttunutta lumikertymää, joka on syntynyt lumihiutaleiden lisäksi muusta kiinteässä olomuodossa olevasta vedestä. Kun tykkyä on liian paljon puut taipuvat maata kohti tykyn painon kertyessä, saattavat vaikka katketakin jos kuorma kasvaa liian suureksi.

Infotaulun kertomaa. Lumikenkäilin siis myös muinaisrannalla.

Lumista maisemaa.

 Hieno reissu tämäkin. Piti todeta että lumikenkäni olivat varsin mainiot. Säädöt pitivät hyvin, pysyivät hyvin kiinni ja kengät olivat sopivan kapeat, ei siis tarvinnut kävellä jalat harallaan ;) Lumikenkäilyä kannattaa jokaisen kokeilla! Lumikenkäily on helppo ja hauska lähes kaikille sopiva laji. Se joka osaa kävellä, osaa myös lumikenkäillä. Lumikenkäilijä menee minne haluaa eikä ole riippuvainen valmiiksi tehdyistä reiteistä.

Going Lapland: Aurinkoinen pakkaspäivä Murhaniemen laavulla

Going Lapland: Aurinkoinen pakkaspäivä Murhaniemen laavulla: Murhaniemi sijaitsee Ajoksen saaressa Kemin edustalla. Paikka on saanut karmean nimensä siellä tapahtuneesta murhasta. Ajoksen saaressa on  ...

Pakkasaamu Kemijoella

Pakkasaamu ja koirien ulkoilutuslenkki 12.12.2016 Kemijoen jäällä. Pakkasta -18 astetta. Voi tuota taivaan pastellimaalaria kun on taas taikonut komeat sävyt.

Kello on 10.30 ja aurinko yrittää nousta taivaanrannan yläpuolelle.

Joen jää kyllä kestää kävelijän kun se kestää moottorikelkatkin. Mikäpä tässä on tallustella ja koiratkin nauttivat vapaudesta. Vielä kun saadaan hiihtolatu niin laitetaan sukset suihkimaan!

Aurinkoinen pakkaspäivä Murhaniemen laavulla

Murhaniemi sijaitsee Ajoksen saaressa Kemin edustalla. Paikka on saanut karmean nimensä siellä tapahtuneesta murhasta. Ajoksen saaressa on  puunjalostusteollisuutta, öljysatama, Kemin satama ja tuulimyllyjä sekä asutusta. Onneksi kuitenkin osa alueesta on suojeltua luonnonsuojelualuetta, jolla halutaan vaalia alueen rantaluontoa ja suojella uhanalaisia lajeja. Luonnonsuolelualue on varsin nuori, se on perustettu vuosina 1993-1994.

Talvista maisemaa Murhaniemen laavulta merelle päin. Pakkasta -15 astetta. Aurinko juuri ja juuri jaksaa vielä näyttäytyä Kemin korkeudella.

 

Laavu "aukeaa" merelle päin. Keväthangilla hiihtelijöille tässä on oiva tauko- ja auringonottopaikka. Käydessämme laavulla pakkasta oli niin paljon ja mereltä puhaltava viima sai sen tuntumaan vielä paljon kylmemmältä että jätimme suosiolla makkaranpaiton seuraavaan kertaan.

Sulanmaan aikaan merivesi tyrskii rantakallioihin. Nyt oli hiljaista siltäkin osin; lunta ja jäätä silmänkantamattomiin.

Laavulle johtaa parkkipaikalta noin 500 metrin polku metsän halki. Pieni polku metsän halki vie....

Kun paikan nimi on Murhaniemi, niin mielellään paikan päälle lähtee kavereiden kanssa. Karmeasta nimestään huolimatta paikka oli  kirpakkana pakkaspäivänä hieno retkeilykohde. Kuvassa hyvin säähän varustautuneet kaverini imevät itseensä lyhyen ajan näyttäytyvän auringon energiaa - kyllä nyt taas jaksaa!

Älä ala geokätköilijäksi

Geokätköily on nykyaikaista aarteenetsintää ja laji, jota voit harrastaa missä päin maailmaa tahansa. Alkuun pääset hyvin pienillä sijoituksilla. Tarvitset vain älypuhelimen jossa on gps -paikannus tai pelkän gps-laitteen, johon sijoitat netistä geokätköilysivustoilta kätkön koordinaatit jonka aiot etsiä. Ja ei muuta kuin etsimään purkkia pusikosta ;)
Mutta, mutta... pieni varoituksen sana. Kätköily on erittäin addiktoiva harrastus, josta hyvin nopeasti muodostuu pakkomielle. Se vie lopulta kaiken vapaa-aikasi, rahasi ja pahimmassa tapauksessa myös henkesi kun tavoittelet jotain liian ylhäällä tai alhaalla tai jossain muussa "vaarallisessa" paikassa sijaitsevaa kätköä.
Ystäväpiirisi saattaa myös muuttua, ellet sitten saa tautia tartutettua myös heihin. Parasta olisi että myös kaikki perheenjäsenesi alkaisivat kätköilijöiksi, koska ethän sinä enään sen jälkeen heitä juuri muuten näkisi, kun olet aina menossa kätkölle.
Pian huomaat myös että alat varustautumaan löytääksesi niitä vähän vaativampia kätköjä. Kunnon kätköilijällä on jokaisen takin taskussa pari kynää, jotta voi kätkön löytäessään raapustaa nimen kätkörasian sisällä olevaan logikirjaan. Kätköilijn varustuksiin kuuluu myös georeppu, jossa varusteita ja pitemmällä reissulla myös eväitä kuljetetaan. Hyviä apuvälineitä ovat magneetit, sukset, lumikengät, otsalamppu, erilaiset "jatko kädet" (ongen vapa, harjan varsi jne) Joissain kätköissä myös kokoon taitettavat tikapuut auttavat kun tavoittelet esimerkiksi korkealla puussa olevaa kätköä. Autokin pitää ennen pitkää vaihtaa maastoautoksi, jotta pääset sujuvasti niille vähän huonoimmillekin teille ja voit kuskata kaikki tarvitsemasi apuvälineet mukanasi. Mitä kauemmin lajia harrastat sitä paremmin varustaudut. Sehän ei haittaa, koska harrastus saakin maksaa ;)
Kun olet kotikonnuilta löytänyt jo melkein kaikki kätköt niin alat suunnittelemaan erityisiä georeissuja paikkaan jos toiseenkin. Voit joutua harrastuksesi myötä esimerkiksi Leville kiertämään Levin kierros nimistä kätkötrailia näihin lumisen kauniisiin maisemiin. Siinä hurahtaa tunti jos toinenkin kun niitä on etsittävänä 63 kappaletta ja matkaakin kertyy lähemmäs 20 kilometriä. Jos et kerralla löydä kaikkia, joudut palaamaan suurella todennäköisyydellä uudelleen paikanpäälle, jotta saat hymynaaman jokaisen kätkön kohdalle.

    

Kun kätköilijä on menossa kätkölle hän saattaa näyttää ja käyttäytyä hieman kummallisesti. Kätköilyn luonteeseen kuuluu että kätköä ei paljasteta ulkopuolisille, joita myös jästeiksi kutsutaan. Kätköilijä saattaa esimerkiksi kumartua sitomaan kengännauhojaan, vaikka kengissä ei nauhoja olisikaan tai etsimään pudonneita autonavaimia, jotka ovat ihan varmasti takin taskussa tallessa. Voidaan myös käyttää useamman lähestymisen taktiikkaa, jos ensimmäisellä lähestymisyrityksellä kätkön läheisyydessä oli liikaa liikennettä. Täytyy tunnustaa että joskus on kyllä pitänyt paljastaa mitä on tekemässä. Viikonloppuna olin Levillä kätköilemässä, olin juuri käynyt kätköllä ja kahlasin lumihangesta takaisin latupohjalle vastaan tuli hiihtäen kaksi vanhempaa herrasmiestä, joista toinen sponttaanisti kysyi "Oletko pahastikin eksyksissä?" No siinä oli sitten pakkoa kertoa mitä olin tekemässä etteivät nyt ihan hölmönä pidä. Hetki siinä lajista tarinoitiin. Molemmat sanoivat että ollaan me kuultu että semmonenkin harrastus on olemassa.

Kätköilijän jäljet hangessa

Tällä kertaa kätkö löytyi helposti puun oksalta. Kätkörasiana tällä kertaa muovinen pet-putkilo ja sisällä logikirja johon nimimerkki sitten raapustetaan, kirjataan se sitten geokätköilysovellukseen ja sitten ei muuta kuin seuraavalle kätkölle. Kätkö tietenkin jätetään paikalleen ja samalla tavalla kuin se siinä olikin.

Toisinaan kätkön löytäminen tai käsiin saaminen ei ole ihan helppoa. Joskus paikan päällä on pitänyt käydä useammankin kerran apuvälineiden kanssa ennenkuin "purkki" on paikallistunut ja nimet logiin kirjoitettu. Joskus yhden kätkön löytämiseen on mennyt kokonainen päivä, jos se on sijainnut riittävän kaukana autolla kuljettavasta tiestä tai maasto on ollut erittäin haastava.

Kaiken kaikkiaan laji on todella antoisa. Kätköillä voit yksin, kavereiden tai perheen kanssa. Löydät myös uusia kavereita, jotka ovat saaneet saman viruksen ;) Lapsetkin innostuvat kätköilystä helposti, kunhan valitset vain kätkön niin että se on myös lapsille soveltuva. Tulet löytämään hienoja paikkoja ja opit asioita, joista et ilman harrastusta tietäisi mitään. Laji tarjoaa haastetta sekä kropalle että kopalle. Niin että kahta en vaihda...  ja se toinen oli?

Lisää tietoa kätköilystä www.geocaching.com, www.geocache.fi ja www.geokätköt.fi

Sakalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä.

Eilen oli Blac Friday ja tänään White Saturday, ainakin meillä, kun oli satanut uutta puhdasta lunta sulaneen tilalle. Ajattelin että nyt pitää lähteä shoppaileen Rovaniemelle. Onneksi otin kuitenkin mukaan sen verran varusteita että voi käydä ulkoilemassakin. Kaupat oli niin täynnä porukkaa että siirsin suosiolla shoppailupäivää vähän rauhallisempaan ajankohtaan. Ajelin 18 km Rovaniemen keskustasta Norvajärven kylään ja viitoituksen mukaan saksalaisten hautapaikalle. Olen tiennyt että sellainen siellä on mutta koskaan aikaisemmin ei muka ole ollut aikaa siellä käydä. Nyt oli.

Parkkipaikalta lähtee noin 500 m pitkä polku havumetsän halki.

Polku päättyy luonnonkauniille metsäiselle kivimuurein ympäröidylle alueelle. Saksan sotahautojen huoltoyhdistys perusti tämän hauta-alueen Suomen valtion luovuttamalle 1,5 hehtaarin alueelle 1959-1963. Se avattiin yleisölle 31. elokuuta 1963 ja siellä vierailee vuosittain noin 10 000 henkeä.

Punagraniitista rakennetun kappelin on suunnitellut hampurilainen Otto Kind ja se on todella jyhkeää tekoa.

Kappelin eteisaulassa tulijoita tervehtii ja sodan hauheuksista muistuttava Ursula Guernerin suunnittelema veistos "Äiti ja poika", jossa äiti pitelee sylissään kuolevaa poikaansa. Itketti kun ajatteli kuinka moni äiti menetti sodassa lapsensa.

Muistokappelissa on kahdeksassa rivissä simpukkakalkkilaatat, joihin on kaiverrettu kaikkien kaatuneiden nimet, sotilasarvot, syntymä- ja kuolinpäivät. Poliisivoimat jäljittivät yhdessä vapaaehtoisten kanssa suomessa kenttähautoihin haudatut saksalaisvainajat ja nyt heidän viimeinen lepopaikka on hautakammiossa suoraan kivitaulujen alla. Täällä lepää yli 2500 sodassa kaatunutta saksalaissotilasta. Mausoleumissa on suuret lasiset ikkunat, mutta siitä huolimatta siellä on aina hämärä. Olin yksin reissussa ja vähän pelotti mennä sisälle, mutta kun hetken lueskelin sotilaiden nimiä laatoista ja katselin paikalle vieraiden tuomia kukkalaitteita sekä kauniisti kuvioituja ikkunoita niin tuli todella rauhallinen olo. Paikka oli todella vaikuttava.

Alueella aivan Norvajärven rannassa on myös Ursula Guernerin suunnittelema muistoristi.

Hautapaikalla vierailun jälkeen piti vielä käydä ihailemassa sinistä hetkeä Norvajärven rannassa.

Talvi tulee Pyhäportille

Pyhäportti on Vähäjoessa oleva koski. Vähäjoki laskee Kemijokeen idästä Tervolan keskustan pohjoispuolella. 

Pyhänportin koski on aika huonosti tunnettu luontokohde, joka on kuitenkin mm. melojien parissa suosittu. Joen pohjoispuolelta kääntyy pikkutie, jossa viitta Pyhäportti. Tien päässä on näköalatasanne, josta voi käydä ihailemassa "Tervolan Niagaraa". Osa koskesta pysyy sulana läpi talven.

Vähäjokeen rajoittuu Pyhäportin 12 hehtaarin lehtojensuojelualue.

Joen rannalla on suojelualueella vanhaa metsää. Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksen (ja monen muunkin tutkimuksen mukaan) metsä rauhoittaa, kohentaa mielialaa ja laskee jopa verenpainetta. Nämä myönteiset vaikutukset saa jo 20 minuutin metsässä olon jälkeen. Kyllä tällä reissulla tuli taas hoidettua terveyttä.

Talvi tekee tuloaan joella ja muodostaa mielenkiintoisia jäälauttoja pyörrekohtiin.

Alueen puissa on paljon naavaa, partajäkäläksikin kutsuttua. Jos puissa kasvaa runsaasti naavaa se kertoo siitä että ilmansaasteista ei ole ollut haittaa.Puhtaassa ilmassa naava saattaa kasvaa 10-20 cm pitkäksi. Naavoja on käytetty lääkekasvina ainakin tuhat vuotta mm. haavojen hoitoon. Ne sisältävät naavahappoa, jolla antibioottisia vaikutuksia. Naavasta voi tehdä naavatinktuuraa, joka on tehokas lääke flunssaan. Ohje naavatinktuuraan: 1 dl laadukasta vodkaa kaadetaan kahden naavadesin päälle ja annetaan seistä lasipurkissa kuusi viikkoa ja siivilöidään. Helppoa kuin heinänteko! Älä kuitenkaan kerää naavaa ilman maanomistajan lupaa.

Vanhan metsän puista löytyy myös runsaasti kääpiä. Suomessa tavataan noin 230 kääpälajia, joista tässä muutama esimerkki.

Tässä kannossa oli jotain veistoksellisuutta.

Valitettavasti vastaan tuli myös tällainen kohde. En jaksa ymmärtää kenellä on niin paljon viitseliäisyyttä että raahaa jätteensä syvälle metsään luonnonsuolejualueen rajalle kun ne samalla vaivalla kuljettaisi asiamukaiseen jätteidenkäsittelypaikkaan.

Martimoaavalla

Aamulla mietin että näin hieno päivä; pakko päästä jonnekin ulkoilemaan. Sain poikani herätettyä ja houkuteltua mukaan. Kohteena Martimoaapa ja reissun tarkoituksena käydä etsimässä sieltä Martimoaapa-Lumiaapa virtuaalikätkö, joka on jo kauan kummitellut hakemattomien lähikätköjen joukossa. Tieltä 9262 (Kivalontie) kääntyy Pykälän kohdalta hiekkatie jota ajelimme noin 6 km ja parkkeerasimme auton. Siitä jatkoimme matkaa patikoiden.

Sää oli kuin luotu ulkoiluun. Aurinko paistoi ja lämpötila -10 astetta. Ei tuulta, ei sadetta.

Matkalla porotokka oli ruokailemassa tien vieressä pellolla. Eivät reppanat saa lämmintä ruokaa pitkään aikaan, mutta siitäpä se on eväs revittävä.

Ensimmäinen kohde oli Kivalon jääkärikämppä. Tällä paikalla on ollut ensimmäisen maailmansodan aikoihin jääkärien etappipaikka. Eri puolilta Suomea matkusti nuoria miehiä Ruotsin kautta Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Tällä paikalla pitkämatkalaiset yöpyivät ja jatkoivat sitten matkaansa. Alkuperäinen jääkärikämppä on jo menneen talven lumia. Nykyisin paikalla olevan kämpän rakensivat Keminmaan kunta ja reserviläisjärjestöt vuonna 1994. Kämppää voi käyttää päivätupana, mutta yöpymistä siinä kannattaa harkita tarkoin koska kämppä on rakennettu painekyllästetystä puusta. Kämpän läheisyydessä olevassa kodassa yöpyminen on tuon suhteen turvallista, se on tehty "oikeasta" puusta.

Jääkärikämpältä matka jatkuikin sitten ei merkittyä reittiä pitkin kohteeseen. Martimoaavan luonnonsuojelualueen raja tuli vastaan. Martimoaavan soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Suojelualueen pinta-ala on yli 14 000 hehtaaria. Alueella on useita autiotupia, laavuja ja retkeilyreittejä. Retkikartta.fi sivulta löytyy hyvin tietoa alueen reiteistä ja tuvista sekä laavuista.

Jatkoimme matkaa Luonnonsuojelualueen rajalta jonkin matkaa tienpohjaa pitkin, mutta sitten näytti siltä koordinaattien mukaan että nyt mennään vähän vikasuuntaan ja oikaisimme metsikön halki jotta pääsimme oikeille "urille". Jäässä olevaa suota pitkin oli hyvä jatkaa matkaa.

Tuolta me ollaan tultu ;)

Luonnon taidetta!

Suolakeutta sai talsia kilometrin jos toisenkin. Taustalla kohoavat Kivalon vaarat. Kivaloiden vaaraselänne on yli 100 kilometriä pitkä jatkuen Itä-lappiin asti. Alapenikka, Keskipenikka, Yläpenikka jne.

Suolla sinnittelevä koivu oli saanut hienon kuurahunnun.

Kuurahuntua lähikuvassa.

Kätkökin löytyi. Se oli aivan tässä ;)

Ensimmäistä kertaa reissulla varsinaisella retkeilyreitillä. Nyt se matkanteko helpottui merkittävästi.

Suon kasvitkin olivat saaneet kauniin kuurahunnun.

Reitti kulkee soiden ja metsäisten alueiden läpi. Välillä oli edessä kiviä ja kantoja ihan riittämiin.

Matkalla pidimme pienen huilitauon Saunasaaressa. Saunasaaren kämppä on entinen savottasauna 1950 luvulta, jolloin paikalla raskaita metsätöitä tekivät savotalta toiselle kiertelevät "lentojätkät". O se ollut aikaa!

Loppumatka autolle olikin sitten helppokulkuista vanhaa talvitien pohjaa. Tätä tietä pitkin on kuljetettu puutavaraa autoilla ja traktoreilla 1950-60-luvuilta alkaen. Soidensuojelualueen maastoissa on kulkenut myös vanha pirtureitti kieltolain aikaan, osittain se on kulkenut myös tästä. Pirtua kuljetettiin Ruotsin kautta Suomeen. Niin sanotut pirtukaravaanit kuljettivat pirtua 10 litran kanistereissa salaista Maksniemi-Sompujärvi-Tervola-Arppee-Kauhanen-Rovaniemi reittiä pitkin. Kyllä siinä oli pojilla patikoimista. Meidän reissulle tuli tällä kertaa matkaa noin 15 kilometriä, eikä tarvinnut kantaa pirtua ;) Mukava päivän ryyhellys. Tänne pitää vielä palata!