Jaipaljukka - ihailemassa jääkauden jälkiä

Tännekin piti kavuta. Polun alku löytyy Pellosta noin 10 kilometriä itään Rovaniementien varrelta. Aluksi parkkipaikalta kuljetaan pitkospuita pitkin Jaivuoman yli. Alue oli soistunutta ja kosteaa. Muutamia hieman ylimenneitä hilloja söin matkan varrella. Vettäkin sateli tihuuttamalla, mutta se ei juurikaan haitannut. Aurinkoinen ilma olisi tietenkin ollut se paras mahdollinen maisemien ihailun kannalta, mutta aina ei voi voittaa.

 Pitkokset päättyy ja lähdetään kapuamaan jyrkkää rinnettä kohti huippua. Edessä on kivikkoinen polku, jossa pitää edetä varoen, koska kivet ovat sateella liukkaita. Reitti on hyvin merkitty.

Jaipaljukan päältä on upeat maisemat. Sen kiviröykkiöt ovat muodostuneet n. 7000 vuotta sitten kun jääkauden aikaisista jäätiköistä purkautunut vesimassa on kaivanut korkean vaaran laelle syvän rotkon. Noin 200 metrin korkeudessa nykyisestä merenpinnasta. Jääkauden sulamisvedet saivat aikaan monenlaisia ihmeellisyyksiä.

Maisemaa vähän eri suuntaan. Kyllä tännekin kannatti kavuta. Jos olisi ollut aurinkoinen ilma maisemat olisivat olleet vielä huikeammat. Mie niin nautin näistä maisemista.

Jyrkäänteeltä etelään päin lohkareikko on tasaisempaa. Varovasti täällä pitää kulkea ettei nilkkojansa nyrjäytä. Kasvillisuus on laella karua, reunoilla kasvaa jonkin verran mäntyjä ja alueelle tyypillistä kanervakasvustoa.

Lähempi tarkastelu paljastaa että kivien pinnalla kasvaa uskomattoman kauniita jäkäläkasvustoja, kuin jäkäläruusuja. Jäkälä on sienen ja levien muodostama yhteiseliö, symbioosi. Yhdessä nämä kaksi pystyvät menestymään paikoissa, joissa moni muu elävä olio ei selviä hengissä. Jäkälät pystyvät selviämään ilman vettä pitkiäkin aikoja ja jotkut lajit kestävät jopa -200- +100 asteen lämpötiloja. Sitkeitä ja kauniita ovat.

Maisemaa puiden välistä laskeuduttaessa alas Jaipaljukalta.

Kauniita jäkälien peittämiä kiviä matkan varrella riitti.

Joskus täällä on vieraillut metsäpalo. Metsäpalo saattaa saada alkunsa esimerkiksi salamaniskusta. Muutamia osittain palaneita puita reitin varrelta löytyi.

Alkavan syksyn väriloistoa kanervikossa.

Pitkoksia pitkin takaisin autolle taas yhtä hienoa kokemusta rikkaampana.

Erakon kämpällä

Kätköilyhän se on se joka ihmistä liikuttaa - ainakin minua. Tänään oli vapaapäivä muista velvotteista, ja niinpä suuntasin taas muutamalle. Yhtenä kohteena oli Erakon kämppä. Eemiel Johan Antinpoika eli täällä erakkona vuodesta 1911 vuoteen 1945, jolloin hänet löydettiin kuolleena. Mikä on erakko? Wikipedian mukaan erakko on henkilö, joka elää yhteiskunnasta syrjään vetäytyvänä. Ihmiset saattavat erakoitua jos ovat kyllästyneet elämäänsä tai pettyneet ihmissuhteisiinsa. Mikäpä oli tämän erakon syy asettua tänne? Sitä tarina ei kerro. Täysin erakkona en voi Eemeliä pitää. Eemeli oli kova kylästelemään; usein hän vieraili Pasmajärven taloissa ja sai sieltä usein mukaansa voita ja leipää. Hän harrasti tuohi- ja puutöiden tekoa ja kävi kylällä myymässä tuotteitaan. Näin hän sai rahaa leivän, suolan, sokerin ja voin ostoon. Hän oli hyvin uskonnollinen ja piti seurojakin jos häneltä pyydettiin. Eemelillä oli musta leuka- ja huuliparta sekä pitkä tukka, seuroja pitäessään hän puhui kovalla äänellä ja kylän lapset pelkäsivät häntä. Erakko Eemelillä oli aluksi asumuksenaan maahan kaivettu asumus, jossa oli vain välttämätön. Myöhemmin hän rakensi alueelle useampia rakennuksia alueelle.

Erakko Eemelin hirsirakenteinen kämppä. Etuosassa on pieni eteinen, eikä se kämppäkään iso ollut.

Kämpän kattona on turve, jossa tänä päivänä kasvaa turpeen lisäksi jo pieniä koivujakin.

Eemelin tuvan takka, joka toimi lämmön ja valon lähteenä sekä keittopaikkana. Takan muuraamiseen tarvitsemansa saven hän oli tuonut kelkalla (ei kuitenkaan moottorikelkalla) Taapajärveltä. Tolokun takkahan siitä oli tullut. Mietin vain että kuinka paljon hänellä piti olla puita tehtynä, että takka piti asumuksen lämpimänä. Takka ei varmaankaan ollut varaava ja talvipakkasilla oli aamulla jo kiire sytyttää tuli uudelleen takkaan että pysyi lämpimänä.

Eemelin tupa oli karu; takan lisäksi siellä oli pieni ikkuna, pöytä ja lavitsa nukkumista varten. Ovensuut olivat todella matalia. En ole minäkään pitkä, mutta näissä ovenpielissä piti minunkin kumartaa syvään.

Olikohan tämä Eemelin sauna? Piippu takennuksessa ainakin oli.

Ja lauteet, ja kiuas.

Eemelin pihapiiriä reunustaa aita.

Eemeli pyydysti lähellä olevasta pienestä järvestä kalaa ja metsästi ansoilla metsälintuja sekä marjasti ahkerasti. Alueella oli kaksikin ruokavarastoa, joihin hän varastoi luonnon antimia talven varalle.

Tänä päivänä alueella on myös nuotiopaikka, jossa alueella vierailevat voivat hengähtää ja nauttia Eemeli erakon perinnöksi jättämän pihapiirin tunnelmasta. Kämpässä on vieraskirja, johon kulkija voi nimensä raapustaa. Yllättävän paljon siellä näytti kulkijoita olleenkin, vaikka paikka on kaukana kaikesta. Paikan löytää Lohinivasta Sieppijärvelle vievän tien noin puolesta välistä. Kämpälle on viitta tien varressa. Matkaa viitalta tulee noin 3-4 kilometriä. Auton maavarasta riippuu kuinka lähelle pääsee. Minä jätin auton noin kilometrin päähän ja patikoin siitä löppumatkan.

Eemelin kalalampi puiden takana.

Metsätiellä on viitta kämpälle. Viimeistään tähän on auto jätettävä. Oli se taas kerran mielenkiintoinen paikka tutustumiskohteena, ei voi muuta sanoa. Käykääpä katsomassa ja kokemassa jos liikutte täällä päin. Itse mietin paljon tuota erakon elämää. Pidän luonnossa liikkumisesta, eikä eräkämpillä yöpyminen ole ongelma, oikeastaan se on vapautta ja lomaa. Mutta että eläisi täällä vuodesta toiseen...siihen minusta ei varmaankaan olisi.

Hillareissulla Sallan ja Savukosken maisemissa

Meillä lapissa tätä kultaista marjaa kutsutaan hillaksi. Rakkaalla marjalla nimiä on monia; hilla, lakka, suomuurain, valokki, rubus chamaemorus latinaksi ja cloudberry englanniksi... ja mitä niitä muita lieneekään. Mikään muu marja ei kuumenna tunteita niinkuin hilla. Hillan kukintaa seurataan ja säitä kukinnan ja kypsymisen aikoihin. Onko pölyttäjiä liikkeellä? Sataako liikaa vai liian vähän? Eihän vain tule pakkasta, joka tuhoaa hillan. Iskeekö hillakuoriainen, joka tekee hilloista ikävän näköisiä mustine laikkuineen? Tuleeko satoa ja minne sitä tulee? Voidaan puhua jopa hillahulluudesta. Jos hillahulluuteen sairastuu kerran, tauti on parantumaton. Yleensä hillahulluus alkaa heinäkuun puolivälin jälkeen, mutta tänä vuonna tauti pääsi valloilleen vasta elokuun puolella. Kaikki on tänä vuonna vähän myöhässä.
Hillareissulle varustautuminen vie oman aikansa. Onkohan kaikki nyt mukana? Kannellisia ämpäreitä, kartat, puhelin ja laturit, makuupussi, trangia ja nestettä, ruokaa sekä juomaa. Tarvitaan myös suojaava vaatetus, koska sääskiä on suolla paljon. Hyttysmyrkkyjä en käytä, joten hyttyshattu on välttämätön. Puukko ja ensiapuvälineet. No siinähän ne melkein kaikki tärkeimmät ovatkin.

Siinäpä sitä hillaa nyt on ;)

Lähdimme marjakaverin kanssa hillaan Itä-kairaan. Rovaniemeltä ensin Kemijärvelle ja Kemijärveltä vähän matkaa kohti Sallaa ja sen jälkeen metsätietä pitkin kohti Savukoskea. Kartoista katsoimme missä olisi potentiaalisia soita, joista hillaa voisi löytyä. Parilla suolla ehdimme käydä illan aikana.....ja yksi niistä oli oikea hillasuo! Poimimme jonkin aikaa, mutta sitten tuli niin hämärä että ei enään erottanut hilloja. Leiriydyimme tien viereen. Söimme iltapalan ja nukuimme autossa muutaman tunnin. Päätimme että aamulla varhain kun aurinko nousee menemme tuolle samalle suolle pomimaan ne hillat mitä sinne jäi!

Trangia, eränaisen kaveri numero yksi. Aamukahvit keittelimme ja sitten ei muuta kuin ämpärit mukaan ja suolle. Ihmetys oli suuri kun huomasimme että tällä suolla ei vielä ollut käynyt kukaan. Ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä että joku muu poimija olisi käynyt tällä suolla. Oli ylimennyttä hillaa, oli raakaa ja kypsää poimittavaa hillaa. Ja mehän poimittiin kunnes sade ajoi meidät autoon odottelemaan sateen loppumista. Olihan ne sadevaatteetkin mukana, mutta miksi minä inhoan niitä niin paljon että mieluummin odottelen pahimman sateen taukoamista ennenkuin puen niitä ylleni. Sateen tauottua uusi yritys ja saalista ei voi moittia; kaunista hyvälaatuista hillaa saatiin.

Hillareissu jatkuu. On mielenkiintoista käydä hillassa alueilla, joissa ei ole ennen käynyt. Kartta on hyvä apuri etsittäessä sopivia soita. Kartta ei kuitenkaan kerro missä sitä hillaa on. On heinäisiä soita, joissa hillaa ei ole. On liian kuivia soita joissa hillaa ei ole. On liian puustoisia soita, jossa hilla on vielä raakaa. Ja on niitä soita, joissa sitä hillaa on. Välillä on pakko huilata kun selkä huutaa hoosiannaa. Löysimme mukavan poroerotuspaikan, joka oli hieman kauempana tiestä. Poroerotusaidan vieressä oli tulipaikka, jossa oli mukava istuskella. Tähän leirimme pystytimme. Tauolla ruokaa ja lepoa ja ei muuta kuin takaisin suolle. Poimimme kunnes kova ukkospuuska ajoi meidät taas kerran pois suolta. Istuimme autossa ja odottelimme salamoinnin ja sateen loppumista. Poimimme pitkän päivän kunnes selkä oli niin kankea ettei enään viitsinyt kumartaa yhdellekään hillalle.

Lähikuva hillasta. Kuvaan on päässyt myös kihokki, suon lihansyöjäkasvi. Kihokit saalistavat lehdissä olevien karvojen päässä olevien limapisaroiden avulla. Hyönteinen lentää lehdelle ja kuvittelee saavansa mettä tai kastetta, mutta jääkin siihen jumiin. Ihmisille nämä lihansyöjäkasvit eivät kuitenkaan ole vaarallisia. Eivät siis syö hillastajia ;)

Illalla kun päivän hillasaalis oli kasassa oli aikaa viettää leirielämää poroerotuspaikan läheisyydessä ja ottaa muutama kuva. Ei ole porot porkanneet tässä aivan vasta kun on horsmat ehtineet noin komeaan kukkaan.

Poroerotuspaikan rakennelmia ilta-auringon valossa.

Löydettiin todella muhkea muurahaispesäkin. Ahkerat muurahaiset olivat työntouhussa. Pesän koko yllätti, ei tällaisia kovin usein vastaan tule.

Sateen jälkeen ilta-aurinko paistaa ja heinikossa kimmeltää vesipisarat.

Iltanuotiolla ihastelimme auringon laskua ja tutkailimme suota, joka oli aivan siinä vieressä. Olisi se aika hienoa nähdä karku tuolla käyskentelemässä. Eipä kuitenkaan näkynyt ei!

Tulen teko oli sateen jälkeen haasteellista kun kaikki puut olivat märkiä. Saimme kuin saimmekin nuotion kuitenkin syttymään. Hiilloksella paistelimme makkarat ja tuijottelimme illan pimetessä hiipuvaan hiillokseen. Istuimme siinä nuotiolla kunnes pimeni ja oli aika mennä nukkunaan ja jatkaa hillanmetsästystä seuraavana päivänä.

Homma ei ole sillä selvä että hillat saadaan poimittua. Kotiin palattua odottaa vielä melkoinen urakka; hillat on saatava pakasteeseen. Marjat puhdistetaan metsän roskista ja laitetaan rasioihin ja pakastetaan. Tässä osa saaliista. Hillareissun kokonaissaalis oli noin 35 kiloa hillaa poimijaa kohti. Olimme erittäin tyytyväisiä. On se vain mukava sitten talvella ottaa aamupalalle pakasteesta itsepoimittua hillaa ja nauttia samalla kesän hillareissujen muistoista. Minä syön hillaa monesti ihan vain sulatettuna jogurtin kanssa. Hilla ja leipäjuusto on myös aivan älyttömän hyvä. Mutta mikä on sinun paras hillaruokaohjeesi?

Viiankiaavalla

Kumpparit jalassa lähdin Viiankiaavalle vaeltamaan kohti kätköä, joka oli vielä löytämättä. Mietin että tarvitsenko hyttyshattua....no parkkipaikalla niitä ei niin paljon ollut ja ajattelin että enköhän pärjää ilman sitäkin. No olisi kannattanut ottaa mukaan ;) Hyttysmyrkkyjähän minä en käytä, myrkkyjä mitkä myrkkyjä! Kun pääsin suolle sääskiä oli aivan mahottomasti. Otin koivusta pari oksaa ja niillä huidoin enimpiä pois kasvoilta ja kaulasta, muut ruumiinosat olikin suojattu vaatteilla. 65 neliökilometrin suursuolla on kaksinkertainen suojelu, se kuuluu kansalliseen soidensduojeluohjelmaan ja Euroopan unionin Natura verkostoon. Tämän kaiken alla lepää malmiaarre, jonne monikansallinen kaivosyhtiö haluaa kaivoksensa. Toivottavasti tämä suo saa kuitenkin olla rauhassa, eikä kaivosta koskaan tule. On se niin ainutlaatuinen.

Alkumatka oli mukavaa kangasmetsää, jota oli helppo taivaltaa eteenpäin.

Varsinaiselle suolle päästyäni sudenkorentoja lenteli todella paljon ympärillä. Yritin kuvata niitä, mutta todella vilkasliikkeisiä olivat. Muutaman kuvan sain kuitenkin napattua. Kauniita ovat erikoisine värityksineen!

Saarikoskenmaata kohden. Olen aikaisemmin käynyt suolla koirien kanssa hillassa. mutta tästä ettenpäin maisemat ovat aivan uusia. Hyvät mrkinnät reitillä on. Ilma oli pilvinen ja hiostavan oloinen...noinkohan täältä kastumatta pääsee takaisin?

Hilla, lapin kultamarja on supullaan. menee vielä ainakin 2-3 viikkoa ennenkuin on poimittavissa. Sitten alkaakin se hillakuume. Rakkaalla marjalla on monta nimeä. Meillä se on hilla, mutta muualla suomessa siitä käytetään nimityksiä lakka ja suomuurain.

Aapasuot ovat Euroopan Unionin erityisen tärkeäksi nimeämä luontotyyppi. Tällä tarkoitetaan luontotyyppiä, jotka ovat vaarassa hävitä huomioonottaen sen levinneisyys alueella sen maailmanlaajuiseen levinneisyyteen. Valtaosa Euroopan aapasoista sijaitsee Suomessa. Suomelle lankeaa erityisen suuri vastuu näiden alueiden suojelusta. aapasuot ovat suoyhdistelmiä, ne muodostuvat eri suotyypeistä. Keskisuot ovat rimpiä ja nevoja, joita reunustavat puustoiset rämeet ja korvet suon laitamilla.

Alueella on pitkospuureittejä, joita pitkin voi kulkea. Ilman pitkoksia suon ylitys olisi aika haastavaa.

Kuten kuvasta näkee aika märkää on ;) Onneksi on nuo pitkokset.

Särkikoskenmaassa. Laavulla voi levähtää ja laittaa ruokaa, miksei vaikka yöpyäkin. Minä etsin kätkön ja lähdin takaisin päin kohti lähtöpistettä.

Särkikoskenmaan laavun lähellä on suolampi, josta voi ottaa tarvitsemansa veden. Minusta tämä näytti houkuttelevalta laiturilta, josta voisi pulahtaa uimaan suolampeen.

Pitkoksia pitkin kohti parkkipaikkaa, johon autoni jätin. Matkaa tuli mutkin noin seitsemän kilometriä. Kannatti käydä, hieno on tämä suo. Kulkijoita ei paljon reitillä ollut, alkumatkasta tuli vastaan pariskunta ja jossain välissä kaksi vanhempaa naista jotka ihmettelivät miksi tällä hienolla suolla on niin vähän kulkijoita. Sitähän se miekin ihmettelin, oliko hyttyset hätistäneen ihmiset aukeammille paikoille? Hiljaisuutta ja rauhaa, latautumista tuleviin koitoksiin.

Suon värikirjoa.

Maupertuisin jalanjäljillä

Tänään työpäivän jälkeen ajattelin käydä Nivavaaran huipulla toisen kerran. Miksi toisen kerran? Upeat maisemat ja geokätkö, jota en edellisellä kerralla löytänyt. En muuten löytänyt sitä nytkään, vaikka kuinka hain. Ei haittaa, hienot on maisemat vaaran päältä Suomen ja Ruotsin rajajoelle.

Nivavaara oli Kaakamavaaran kanssa ensimmäisiä vaaroja, jotka maanmittari Maupertuis ja Outhier näkivät kun he tähystelivät Tornion kirkon tornista. Mauripertuis poikkesi huipulla 1736, yöpyikin siellä. Historia on mielenkiintoista ja kulkiessaan voi aina miettiä sitä mitä tällä paikalla on tapahtunut aikojen saatossa.

Nykyisin vaaralle vie merkitty reitti, joka lähtee koordinaateista N66.06.976 E023.57.104. Reitti vaaralle on noin 700m pitkä pistoreitti, jonka kulkemiseen menee vauhdista ja kunnosta riippuen n. 30-60 minuuttia. Matkaanhan minulla ei kauan mennyt, mutta sitä kätköä etsin ainakin tunnin. Ei harmittanut yhtään vaikka en löytänyt, tänne voi palata vielä kolmannenkin kerran. Helposti saavutettavissa oleva retkeilykohde.

Alkumatka reitistä on metsäistä. Hyttysiä piisasi alkumatkalla. Kun lähdin autolta näin kyykäärmeen, joka vilisti niin nopeasti piiloonsa, että en ehtinyt kuvaa ottaa. Rauhaa rakastava eläinhän se on, ja pakenee aina kun voi.

Ylhäällä on lohkareista kivikkoa. Reitillä on hyväkuntoisia porrasrakennelmia jyrkimmissä kohdissa.

Lohkareita ja maisemia. Minä kolusin ja etsin sitä kätköä, mutta ei se vain antautunut. Välillä piti huilata ja kuvata maisemia.

Vaaran päällä on myös laavu ja tulipaikka. Puuhuoltoa ei ole, joten puut pitää tuoda itse mukanaan. Minä en nyt tuonut puita mukanani, enkä makkaroita paistanut...toisella kertaa sitten.

Mikäs tässä on kahden valtakunnan rajalla ihailla maisemia.Täällä Suomi ja joen toisella puolella Ruotsi. Kannattaa käydä!