Sakalaisten sotilaiden hautausmaa Norvajärvellä.

Eilen oli Blac Friday ja tänään White Saturday, ainakin meillä, kun oli satanut uutta puhdasta lunta sulaneen tilalle. Ajattelin että nyt pitää lähteä shoppaileen Rovaniemelle. Onneksi otin kuitenkin mukaan sen verran varusteita että voi käydä ulkoilemassakin. Kaupat oli niin täynnä porukkaa että siirsin suosiolla shoppailupäivää vähän rauhallisempaan ajankohtaan. Ajelin 18 km Rovaniemen keskustasta Norvajärven kylään ja viitoituksen mukaan saksalaisten hautapaikalle. Olen tiennyt että sellainen siellä on mutta koskaan aikaisemmin ei muka ole ollut aikaa siellä käydä. Nyt oli.

Parkkipaikalta lähtee noin 500 m pitkä polku havumetsän halki.

Polku päättyy luonnonkauniille metsäiselle kivimuurein ympäröidylle alueelle. Saksan sotahautojen huoltoyhdistys perusti tämän hauta-alueen Suomen valtion luovuttamalle 1,5 hehtaarin alueelle 1959-1963. Se avattiin yleisölle 31. elokuuta 1963 ja siellä vierailee vuosittain noin 10 000 henkeä.

Punagraniitista rakennetun kappelin on suunnitellut hampurilainen Otto Kind ja se on todella jyhkeää tekoa.

Kappelin eteisaulassa tulijoita tervehtii ja sodan hauheuksista muistuttava Ursula Guernerin suunnittelema veistos "Äiti ja poika", jossa äiti pitelee sylissään kuolevaa poikaansa. Itketti kun ajatteli kuinka moni äiti menetti sodassa lapsensa.

Muistokappelissa on kahdeksassa rivissä simpukkakalkkilaatat, joihin on kaiverrettu kaikkien kaatuneiden nimet, sotilasarvot, syntymä- ja kuolinpäivät. Poliisivoimat jäljittivät yhdessä vapaaehtoisten kanssa suomessa kenttähautoihin haudatut saksalaisvainajat ja nyt heidän viimeinen lepopaikka on hautakammiossa suoraan kivitaulujen alla. Täällä lepää yli 2500 sodassa kaatunutta saksalaissotilasta. Mausoleumissa on suuret lasiset ikkunat, mutta siitä huolimatta siellä on aina hämärä. Olin yksin reissussa ja vähän pelotti mennä sisälle, mutta kun hetken lueskelin sotilaiden nimiä laatoista ja katselin paikalle vieraiden tuomia kukkalaitteita sekä kauniisti kuvioituja ikkunoita niin tuli todella rauhallinen olo. Paikka oli todella vaikuttava.

Alueella aivan Norvajärven rannassa on myös Ursula Guernerin suunnittelema muistoristi.

Hautapaikalla vierailun jälkeen piti vielä käydä ihailemassa sinistä hetkeä Norvajärven rannassa.

Talvi tulee Pyhäportille

Pyhäportti on Vähäjoessa oleva koski. Vähäjoki laskee Kemijokeen idästä Tervolan keskustan pohjoispuolella. 

Pyhänportin koski on aika huonosti tunnettu luontokohde, joka on kuitenkin mm. melojien parissa suosittu. Joen pohjoispuolelta kääntyy pikkutie, jossa viitta Pyhäportti. Tien päässä on näköalatasanne, josta voi käydä ihailemassa "Tervolan Niagaraa". Osa koskesta pysyy sulana läpi talven.

Vähäjokeen rajoittuu Pyhäportin 12 hehtaarin lehtojensuojelualue.

Joen rannalla on suojelualueella vanhaa metsää. Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksen (ja monen muunkin tutkimuksen mukaan) metsä rauhoittaa, kohentaa mielialaa ja laskee jopa verenpainetta. Nämä myönteiset vaikutukset saa jo 20 minuutin metsässä olon jälkeen. Kyllä tällä reissulla tuli taas hoidettua terveyttä.

Talvi tekee tuloaan joella ja muodostaa mielenkiintoisia jäälauttoja pyörrekohtiin.

Alueen puissa on paljon naavaa, partajäkäläksikin kutsuttua. Jos puissa kasvaa runsaasti naavaa se kertoo siitä että ilmansaasteista ei ole ollut haittaa.Puhtaassa ilmassa naava saattaa kasvaa 10-20 cm pitkäksi. Naavoja on käytetty lääkekasvina ainakin tuhat vuotta mm. haavojen hoitoon. Ne sisältävät naavahappoa, jolla antibioottisia vaikutuksia. Naavasta voi tehdä naavatinktuuraa, joka on tehokas lääke flunssaan. Ohje naavatinktuuraan: 1 dl laadukasta vodkaa kaadetaan kahden naavadesin päälle ja annetaan seistä lasipurkissa kuusi viikkoa ja siivilöidään. Helppoa kuin heinänteko! Älä kuitenkaan kerää naavaa ilman maanomistajan lupaa.

Vanhan metsän puista löytyy myös runsaasti kääpiä. Suomessa tavataan noin 230 kääpälajia, joista tässä muutama esimerkki.

Tässä kannossa oli jotain veistoksellisuutta.

Valitettavasti vastaan tuli myös tällainen kohde. En jaksa ymmärtää kenellä on niin paljon viitseliäisyyttä että raahaa jätteensä syvälle metsään luonnonsuolejualueen rajalle kun ne samalla vaivalla kuljettaisi asiamukaiseen jätteidenkäsittelypaikkaan.

Martimoaavalla

Aamulla mietin että näin hieno päivä; pakko päästä jonnekin ulkoilemaan. Sain poikani herätettyä ja houkuteltua mukaan. Kohteena Martimoaapa ja reissun tarkoituksena käydä etsimässä sieltä Martimoaapa-Lumiaapa virtuaalikätkö, joka on jo kauan kummitellut hakemattomien lähikätköjen joukossa. Tieltä 9262 (Kivalontie) kääntyy Pykälän kohdalta hiekkatie jota ajelimme noin 6 km ja parkkeerasimme auton. Siitä jatkoimme matkaa patikoiden.

Sää oli kuin luotu ulkoiluun. Aurinko paistoi ja lämpötila -10 astetta. Ei tuulta, ei sadetta.

Matkalla porotokka oli ruokailemassa tien vieressä pellolla. Eivät reppanat saa lämmintä ruokaa pitkään aikaan, mutta siitäpä se on eväs revittävä.

Ensimmäinen kohde oli Kivalon jääkärikämppä. Tällä paikalla on ollut ensimmäisen maailmansodan aikoihin jääkärien etappipaikka. Eri puolilta Suomea matkusti nuoria miehiä Ruotsin kautta Saksaan saamaan sotilaskoulutusta. Tällä paikalla pitkämatkalaiset yöpyivät ja jatkoivat sitten matkaansa. Alkuperäinen jääkärikämppä on jo menneen talven lumia. Nykyisin paikalla olevan kämpän rakensivat Keminmaan kunta ja reserviläisjärjestöt vuonna 1994. Kämppää voi käyttää päivätupana, mutta yöpymistä siinä kannattaa harkita tarkoin koska kämppä on rakennettu painekyllästetystä puusta. Kämpän läheisyydessä olevassa kodassa yöpyminen on tuon suhteen turvallista, se on tehty "oikeasta" puusta.

Jääkärikämpältä matka jatkuikin sitten ei merkittyä reittiä pitkin kohteeseen. Martimoaavan luonnonsuojelualueen raja tuli vastaan. Martimoaavan soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Suojelualueen pinta-ala on yli 14 000 hehtaaria. Alueella on useita autiotupia, laavuja ja retkeilyreittejä. Retkikartta.fi sivulta löytyy hyvin tietoa alueen reiteistä ja tuvista sekä laavuista.

Jatkoimme matkaa Luonnonsuojelualueen rajalta jonkin matkaa tienpohjaa pitkin, mutta sitten näytti siltä koordinaattien mukaan että nyt mennään vähän vikasuuntaan ja oikaisimme metsikön halki jotta pääsimme oikeille "urille". Jäässä olevaa suota pitkin oli hyvä jatkaa matkaa.

Tuolta me ollaan tultu ;)

Luonnon taidetta!

Suolakeutta sai talsia kilometrin jos toisenkin. Taustalla kohoavat Kivalon vaarat. Kivaloiden vaaraselänne on yli 100 kilometriä pitkä jatkuen Itä-lappiin asti. Alapenikka, Keskipenikka, Yläpenikka jne.

Suolla sinnittelevä koivu oli saanut hienon kuurahunnun.

Kuurahuntua lähikuvassa.

Kätkökin löytyi. Se oli aivan tässä ;)

Ensimmäistä kertaa reissulla varsinaisella retkeilyreitillä. Nyt se matkanteko helpottui merkittävästi.

Suon kasvitkin olivat saaneet kauniin kuurahunnun.

Reitti kulkee soiden ja metsäisten alueiden läpi. Välillä oli edessä kiviä ja kantoja ihan riittämiin.

Matkalla pidimme pienen huilitauon Saunasaaressa. Saunasaaren kämppä on entinen savottasauna 1950 luvulta, jolloin paikalla raskaita metsätöitä tekivät savotalta toiselle kiertelevät "lentojätkät". O se ollut aikaa!

Loppumatka autolle olikin sitten helppokulkuista vanhaa talvitien pohjaa. Tätä tietä pitkin on kuljetettu puutavaraa autoilla ja traktoreilla 1950-60-luvuilta alkaen. Soidensuojelualueen maastoissa on kulkenut myös vanha pirtureitti kieltolain aikaan, osittain se on kulkenut myös tästä. Pirtua kuljetettiin Ruotsin kautta Suomeen. Niin sanotut pirtukaravaanit kuljettivat pirtua 10 litran kanistereissa salaista Maksniemi-Sompujärvi-Tervola-Arppee-Kauhanen-Rovaniemi reittiä pitkin. Kyllä siinä oli pojilla patikoimista. Meidän reissulle tuli tällä kertaa matkaa noin 15 kilometriä, eikä tarvinnut kantaa pirtua ;) Mukava päivän ryyhellys. Tänne pitää vielä palata!

Vietonen jäätyy

Harjuvaaralta tullessa oli pakko pysähtyä Vietosen rantaan. Vietonen on Suomen 103. suurin järvi, sen pinta-ala on noin 36 neliökilometriä ja rantaviivaa sillä on 51 kilometriä.

Jäätyy, ei jäädy, jäätyy!

Vietonen on vielä pääosin sula, mutta rannoille alkaa jo kehittyä jääpeitettä

Veneet on viety talviteloille, upea maisema jäljellä. Piti oikeasti pysähtyä katsomaan maisemaa.

Syksyn valoa rannassa.

Harjuvaaran huipulla

Pyhäinmiestenpäivänä lähdimme miehen ja kahden gööttikoiramme kanssa viettämään laatuaikaa. Suuntana Harjuvaaran huippu. Harjuvaara sijaitsee Ylitornion kunnassa noin 5-6 kilometriä Pessalompolon kylältä kaakkoon. Metsäautotie oli ihan ajettavassa kunnossa. Kairassa oli hiljaista, ainoat vastaantulevat olivat pukeutuneet oranssimustiin vaatteisiin, eli hirvenmetsästäjiä olivat.

Metsäautotieltä huipulle tulee matkaa vain noin 400 metriä. Maasto on kohtuullisen haastavaa, varsinkin kun kivien päällä on parin sentin lumikerros. Varovasti siis edettiin nuoremman koiramme etsimää reittiä pitkin. Vaaran päälle ei ole merkittyä reittiä, mutta jonkinlainen polku sinne vie. Vaaran päällä on metsähallituksen ylläpitämä kota ja näköalatorni, jonne piti tietenkin kiivetä.

Kyllä kannatti kiivetä torniin, maisemat olivat upeita vaikka aurinko ei paistanutkaan.

Kyllä täältä näkee kauas! Tämäkään paikka ei ole turistivirtojen vieressä, harva lappiin tulija tänne eksyy.

Maisemia vähän toiseen suuntaan tornista.

Kelottunut mänty vaaran päällä.

Kesällä pitää tulla uudelleen!