Vanhan myllyn kertomaa

Helmikuinen lauantaiaamu valkeni niin aurinkoisena ja kauniina että oli ihan pakko lähteä taas ajelemaan. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Pasmajärven kylä Kolarin kunnan eteläosassa ja siellä sijaitseva kunnostettu historiallinen myllyalue. Vanhan myllyalueen lisäksi alueelta löytyy Meän maisemat -nimeä kantava seitsemän kilometrin mittainen luontopolku, jonka kulkemalla pääset nauttimaan Pasmajärven maisemista. Pasmajärviä Suomessa on muuten kolme ja tämä on niistä suurin, ja onhan se antanut kylällekin nimen.

Mylly on rakennettu vuonna 1888 ja se on edelleen alkuperäisellä paikallaan Se sijaitsee pienen Siikajoen varrella, josta se saa jauhatukseen tarvitsemansa voiman. Mylly on tyypiltään härkinmylly. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja tämän tyyppisiä myllyjä kutsutaan myös jalka-, hierin- ja puromyllyiksi. Pasmajärven merkittävin vuosittainen tapahtuma on syksyisin järjestettävät perinnepäivät, jossa yleisö pääsee kokemaan ja näkemään viljan jauhatusta tässä historiallisessa edelleen toimintakunnossa olevassa myllyssä.

Kuva kesäisestä myllymiljööstä. Kuva on otettu alueen infotaulusta.

Vuokra kämppä

Sauna

Myllyn läheisyydessä on Pasmajärven maa- ja kotitalousseuran ylläpitämä hirrestä rakennettu vuokrakämppä ja sauna. Kämppää ja saunaa voi vuokrata pientä korvausta vastaan. Saunaan vesi otetaan joesta ja löylyt ovat varmaankin todella hyvät. Kesällä joessa voi käydä vaikka uimassa, ja vesi on taatusti virkistävää.

Siikajoki talvisessa asussaan.

Kämpän ikkuna on sympaattisen näköinen. Tällä kertaa meillä ei ollut avaimia kämppään, mutta alueella käynnin jälkeen päätettiin että tänne tullaan uudelleen ja yövytään täällä....ja tietenkin lämmitetään sauna.

Kämpän nurkalla "Tilley" lamppu odottaa kävijää. Tämä valonlähde ja tunnelman tuoja toimii valopetrolilla.

Vanhoja lautoja merkintöineen on säästetty vierailijoiden ihasteltavaksi.

Monenlaista vanhaa esineistöä on vierailijoiden ihasteltavana. Näiden esineiden valmistuessa muovia ei käytetty.

Vanhaa hirsiseinää on säilytetty.

Alueen kunnostustöissä on huomioitu myös liikuntarajoitteiset. Alueeseen pääsee kesäaikana tutustumaan myös pyörätuolilla ja lastenvaunujen kanssa.

Talvinen kultajoki

Jääluolassa käynnin jälkeen oli vielä sen verran virtaa että tein pienen palauttavan lenkin Ivalojoen jäällä. Hyvä siinä oli hipsutella kun kelkkailijat olivat polettaneet pohjan sopivan kovaksi. Tähän aikaan joki on kelkkailijoiden ja hiihtäjien, miksei myös kävelijöiden tai juoksijoiden luvattua maata. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja värit olivat auringonlaskun aikaan taas kerran kohdallaan. Ivalojoki on noin 180 metriä pitkä joki, joka saa alkunsa Korsatunturilta Inarin ja Enontekiön rajalta. Se on Suomen tunnetuin kultajoki joka virtaa läpi vuosisadan takaisen kultaryntäyksen tapahtumapaikkojen ja nykyisten kullankaivualueiden. Alkulähteillään joki on "villi joki", Ivalon keskustan liepeillä joki levenee ja se saa rannalleen asutusta. Lopussa, ennen laskuaan Inarinjärveen se laajenee neliökilometrien laajuiseksi suistoksi, joka muodostuu saraikkoisista ja koivikkoisista saarista ja niemistä.Tarinoita Ivalojoen kullankaivuusta vuosien saatossa voit lukea sivustolta http://www.kultahippu.fi/tarinat-2/ Tänne on pakko palata kun joki on sula kesällä. Se on se lapin hulluus!

Vielä aurinko pilkistää

Pohjoiseen päin aurinko värittää rannat

Hetken kuluttua aurinko painuu mailleen ja maisema on keltaisen kultainen.

Korkiamauran jääluola Inarinjärvellä

Jo kauan on ollut haaveena päästä käymään jääluolassa. Nyt oli sattumien summa ja sen verran vapaata että tuon haaveen pystyi toteuttamaan. Ajelin edellisenä iltana Ivaloon, aamulla hyvissä ajoin varustautuminen ja suunta kohti Veskonniemen satamaa. Pakkasta hieman alle 10 astetta ja mikä parasta tuulta ei juuri ollenkaan. Jääluola sijaitsee Inarinjärven etelä osassa Korkiamauran saaressa. Inarinjärvi on muuten suomen kolmanneksi suurin järvi ja Lapin suurin.

Sukset jalkaan Veskonniemen satamassa, joka näin talvella on talviteloilla odottelemassa järven jään sulamista ja vilkasta kesäkautta. Kesällä tästä pääsisi jääluolaan veneellä.

Jäätä pitkin hiihdellessä piti aina välillä huilata ja kuvata Inarin maisemia. Tässä näkymää länteen.

Moottorikelkkauraa pitkin oli hyvä hiihdellä luistelusuksilla.

Veskonniemi on jäänyt taakse ja matka jatkuu.

Jääluolalle edetessä ohitetaan monia pienempiä ja isompia saaria.

Nyt ollaan Korkiamauran saaren länsipäässä. Tästä matkaa luolalle noin 1,5 km. Eli siitä sitten saaren reunaa seuraten. Tässä vaiheessa huomasin että vaatetta tuli laitettua aivan liian paljon päälle, mutta eipähän palele vaikka hiki virtaa.

Hurraa nyt ollaan perillä. Sukset pois jalasta ja merkittyä polkua kohti luolaa.

Kohti luolan suuta. Täytyy tunnustaa että tässä vaiheessa ämmää jännitti ja kerkesi jo toivomaan että olisi pyytänyt kaverin mukaan. Periaate on kuitenkin että periksi ei anneta, eli menenhän minä sinne.

Luolan suuaukko ei ole suuren suuri, mutta hyvin siitä mahtui menemään. Luolaan johtava tunneli on noin 5 metriä pitkä. Alas luolaan laskeudutaan puisia portaita pitkin. Otsalamppu on välttämätön varuste, jos luolassa haluaa nähdä jotain.

Luolassa. Jää oli todella liukas, hiihtomonot jalassa piti kävellä todella varoen.

 Luola sisäänpääsyineen on kokonaisuudessaan noin 15 metriä pitkä, 1,5-4 metriä korkea. Luolan kattona on kivenlohkareita. ja arvatkaa että toivoin ettei yksikään niistä putoaisi juuri nyt. luolan pohjalla oleva jää on ikijäätä ja luola on ainutlaatuinen suomessa. Luolaa on pidetty 1600-luvulta alkaen kalakellarina, eli sen aikaisena jääkaappina. Viime vuosina tosin luolan jää on kesäisin alkanut sulamaan lämpimien kesien siellä vierailevien matkailijoiden mukanaan tuoman lämmön vaikutuksesta. Kertoipa joku että oli reisiä myöten kahlannut 2 asteisessa vedessä halutessaan tutustua luolaan loppukesästä. Lähde: Wikipedia

Luola kapenee perällä. Jokaiseen kuiluun ei kannata itseään tunkea ;)

Vietin luolassa aikaa ihaillen luonnon ihmettä ja kuvasin sitä. Sitten piti alkaa miettimään pois pääsyä. No tuostahan sitä on portaita pitkin tultukin niin eiköhän siitä pääse takaisinkin.

Luolasta kohti valoa.

Sinne se jäi. Olipa voittajan olo; mie kävin siellä. Fiilikset oli aivan upeat!

Sitten tyytyväisin mielin takaisin kohti Veskonniemen satamaa. Hiihtomatkaa tuli kuitenkin vain noin 13 km. Oiken hyvä päivä. Ivaloon päästyäni palkitsin itseni seudun kunniaksi poropiirakalla ja kahvilla ;)

Auringonlasku Isohaaran voimalaitoksella

Isohaaran voimalaitos ja sen kuohut ovat tuttuja jo lapsuudesta. Muistan kun keväisin poljimme polkupyörillä ohijuoksutusten aikaan katsomaan kuohuja, jotka lapsen silmissä olivat aivan uskomattomia. Muutama päivä sitten oli taas kerran matka kohti Kemiä ja Isohaaran voimalaitolsella upea auringonlasku. Pakkasta oli noin 15 astetta. Aivan pakko oli pysähtyä kuvaamaan, vaikka kuvatessa sormet olivat aivan kohmeessa. Muuta ei voinut kuin ihailla värien leikkiä Isohaaran voimalaitokselta merelle päin. Isohaaran voimalaitos on Kemijoen ensimmäinen voimalaitos. Sen rakentaminen on aloitettu sotien jälkeen keväällä 1945 ja se on valmistunut vuonna 1949. Myöhemmin voimalaitosta on laajennettu ja otettu uusia nykyaikaisia koneistoja käyttöön. Nykyisin se jauhaa sähköä lappilaisten tarpeisiin. Kuvat on otettu Isohaaran voimalaitoksen patosillalta pakkaspäivänä kohti uutta moottoritiensiltaa. Hieman eri kuvakulma ja värit ovat aivan erilaiset.

Isohaaran voimalaitoksen teho on 113 megavattia ja pudotuskorkeus 12,2 metriä. Voimalaitoksen omistaa Pohjolan Voima Oy.

Syväletto

Toinen päivä peräkkäin kun piti lähteä saarikätköä tavoittelemaan. Kohteena Syväletto, saari Kemin edustalla. Tulimme autolla Ajoksen uimarannan kohdalle. Ajattelimme päätieltä kääntyessämme, että noinkohan tuonne pääsee autolla. Pääsihän sinne, hyvinkin. Yllätys oli suuri kun tulimme parkkipaikalle, siellä oli muutama muukin. Paikalla oli nimittäin alkamassa pilkkikilpailut. Me lähdimme taivaltamaan reilun kilometrin matkaa kohti saarta ja hetken päästä pilkkijätkin ryntäsivät jäälle etsimään sitä ottipaikkaa, mistä voittokalat napataan.

Suoraan kohti Syväleton saarta.

Syväleton saaren eteläiset naapurisaaret ovat Munakari ja Munakarinletto ja pohjoinen naapuri Laitakari. Mielenkiintoista tutustua näiden alueiden historiaan. Syväleton ja Laitakarin historia nivoutuu vahvasti toisiinsa. Laitakarissa toimi saha vuosina 1862-1939, ja saarella oli parhaimmillaan 300-400 asukasta. Viimeiset asukkaat muuttivat saaresta pois tammikuussa 1966. Syvälettoon rakennettiin telakka hinaajia ja muita aluksia varten. Saaressa talvehtivat ennen vuosisadan vaihdetta ja 1900-luvun alussa useat Laitakarin sahasaaren ja Kemiyhtiön höyryhinaajat. Nykyisin saaressa on vielä nähtävillä muistoja tuosta ajasta raunioiden merkeissä.

Raunioita Syväletossa

 Saaressa on yleinen laituri ja saaren eteläisemmässä kärjessä on laavu, jossa hiihtäjät, kelkkailijat tai kesäisin veneellä liikkujat voivat pitää taukoa ja lämmitellä nuotion loisteessa.

Saaren eteläkärjen laavu

 Palatessamme kätkön löytymisen jälkeen saaresta olivat pilkkikilpailuun osallistuvat jo virittelemässä välineitään neljä tuntia kestävään kisasuoritukseen. Kilpailuajan lisäksi siirtymiseen jäälle ja sieltä poistumiseen varataan puoli tuntia sekä ennen kisaa että kisan jälkeen. Pilkkikilpailuissa voi olla useita eri sarjoja. Periaatteena on että esimerkiksi painavin kala tai saatujen kalojen yhteispaino ratkaisee voittajan.
Mikä saa ihmisen kököttämään jään päällä tuijottaen jäähän kairattua reikää tunnista toiseen? No senhän vain pilkkijä tietää!

Pilkkijöitä kairoineen ja pilkkireikä jäällä.

Vanhalla Loistolla

Kemin Ajoksen sataman aallonmurtajan pohjoispäässä on ripaus vanhaa aikaa jäljellä. Siellä sijaitsee vanha kaasulla toiminut Loisto, merenkulun turvaksi rakettu merkki satamaa lähestyville laivoille.
Vanhan loiston läheisyydessä on nykyisin myös geokätkö, jota piti helmikuun alun lauantaina lähteä etsimään kahden geokamun kanssa.

Lähdimme matkaan kalasatamasta. Satamassa oli veneitä talviteloilla odottelemassa tulevaa kesää. Me jatkoimme matkaa jäälle, joka piti välillä mielenkiintoista ääntä. Jään äänet voivat tuntua pelottavilta, pauketta, ritinää ja ihmeellisiä suhahduksia. Järki sanoo kuitenkin että kun on tutustunut jäätilanteeseen ilmatieteenlaitoksen sivuilla niin tietää että kyllä se kestää.

Ihan suoraan emme voineet vanhalle loistolle kävellä koska satamaan tulee laivaväylä, jota pidetään auki läpi talven. Meidän piti siis kiertää se. Taustalla Ajoksen sataman valot ja etualalla laivaväylä, jonne ei kannata eksyä.

Maisema oli tällä kertaa aika harmaa. Ei paistanut aurinko. Lämpötila melkein nollassa. Oma taikansa tässäkin on kun hämärtyvässä illassa taivallat kohti ääretöntä. Jäällä kulkeminen on jännää, pala palalta kohde näkyy hieman selvemmin. Välillä tuntuu että matkaa ei ole kuin muutama sata metriä, mutta silti saat jatkaa tarpomista vielä pitkään.Tuolla jossain se vanha loisto on. Jäällä ei ollut lunta juuri ollenkaan, eli se ei matkantekoa haitannut. Autossa oli kyllä varusteina sekä sukset että lumikengät, mutta niitä ei tällä kertaa tarvittu.

Melkein perillä. Vanha loisto seisoo siellä hylätyn näköisenä, sitä ei tarvita enään. Valo ei loista enään loiston huipulla, kun navigaatiolaitteiden kehitys on mennyt niin huimaa vauhtia eteenpäin että nämä entisen ajan apuvälineet ovat jääneet tarpeettomiksi.

Rantauduimme ja aloimme miettimään että missä se kätkö mahdollisesti on. Kätkökuvauksessa sanotaan että mitään ei tarvitse irroittaa tai siirtää. Alueelle ei myöskään saa aiheuttaa minkäänlaista geoeroosiota, luonnonvoimat pitävät huolen siitä että vanha loisto saa osansa syysmyrskyjen aiheuttamasta voimasta. Loistoon ei myöskään saa kiivetä. Aloiske suuntaa kohti 0-pistettä.

Luonnonvoimien muovaamaa jääseinää aallonmurtajan rannalla.

Ja kukahan sen kätkön löysi? Ei epäilystäkään! Hieno reissu oli tämäkin. Ilta alkoi jo pimentyä vauhdilla. Me tallustelimme omia jälkijämme takaisin kohti manteretta taas uutta kokemusta rikkaanpana.