Vaellus Kemi-Sompion erämaassa osa 1

Kauan odotettu päivä 30.6.2017 koitti ja vaellusreissu UKK - puiston Kemi-Sompion erämaaosaan oli alkamassa. Kemi-Sompion erämaaosa on puiston itäisintä ja kaakkoisinta osaa, eikä siellä kulkijoita ole niin paljon kuin puiston "turisti" -osissa. Säätiedotuksia seurattiin tietenkin tarkkaan ennen reissua, jotta osataan ottaa oikeanlainen varustus mukaan. Sekä yr.no että foreca lupasivat hyvää säätä, niinpä uskalsimme jättää sadevarustuksen pois matkasta. Ajattelimme että kyllä kesä kuivaa jos kastelee.

Työpäivän päätyttyä ajelimme vaelluskaverini kanssa Rovaniemeltä ensin Savukoskelle ja sieltä vielä 107 kilometriä Kemihaaraan, jonne kääntyy tie hieman ennen Tulppion majoja. On muuten ainoa tie Kemihaaran erämaa-alueella Savukosken kunnan puolella joka pidetään talvisinkin auki. Kemihaarassa on UKK- puiston infopiste ja parkkipaikka, johon retkeilijät voivat jättää autonsa ja niin mekin teimme. Rinkan pakkauksen tarkistus ja sitten talsiminen erämaan rauhaan sai alkaa.Kun rinkka nostettiin selkään todettiin taas kerran että kylläpä se vain painaa paljon.

Lahtö meni yöhön, Kemihaarasta lähdimme klo 23.00 aikaan, mutta mikäpä se on Lapin valoisassa yössä taivaltaa

Jonkin matkaa Kemihaarasta kuljettuamme viitta kertoo että Vieriharjun porokämpälle, joka oli ensimmäinen etappimme on matkaa vielä yhdeksän kilometriä. Tällä reissulla ei ollut tarkoitus ahnehtia kilometrejä vaan nauttia erämaan rauhasta. Monesti olen huomannut että kun pääsee kairaan mieli rauhoittuu ja aistit terävöityvät. Arkisessa melskeessä, liikenteessä ja kaupungin hälyssä ääniin turtuu. Mutta täällä kuulee aivan eri tavalla, aistii pienenkin äänen. Mikä tuo rasahdus oli? Mikä lintu ääntää noin?

Tuplapitkokset suon yli. Tässähän se oli hyvä vaeltajien vaeltaa kun sai rinta rinnan kulkea ja tarinoida asiasta ja asian vierestä.

Lapin yötön yö.

Vieriharjun porokämpälle/autiotuvalle tulimme noin kahden aikaan yöllä. Ensimmäisenä piti käydä ottamassa kuva magneetista joka vetää kairan kulkijoita Vieriharjuun. Kämpällä on nimittäin sauna. Yöllä emme alkaneet sitä lämmittämään. Ajateltiin että jos sitten aamulla...

Vieriharjun kämpän vieressä virtaa Vierihaara, joka on yksi Kemijokeen laskevista latvajoista. Joesta otetaan vesi saunaan sekä myös käyttövesi. Juotavaksi tarkoitettu vesi kannattaa varmuuden vuoksi keittää.

Rentukka kukki joen rannalla komeasti. Rentukka on leinikkikasveihin kuuluva kosteiden paikkojen keväällä ja alkukesällä kukkiva kasvi. Kaunis, mutta myrkyllinen.

Näillä mentiin. Alkutaipaleella säilyivät vielä ihan kuivina.

Vieriharjun kämpän keittiö on hyvin varusteltu. Melkein kaikkea mitä erämaan kulkija tarvitsee löytyy. Kunhan kaikki vain muistaisivat tyhjentää astiat ja kääntää ne nurin päin tai seinälle roikkumaan, jotta hiiret eivät pääse pitämään niitä majapaikkoinaan.

Komeat kiehisetkin oli valmiiksi vuoltu. Me jätimme ne seuraavalle kulkijalle, oli sen verran lämmin yö ettei kaminaa tarvinnut lämmittää. Tarvittavan veden ja kahvit keittelimme trangialla tai kämpän kaasuliedellä.

Kämpän pihamaata aamulla. Tänäänkin näyttää tulevan lämmin päivä.

Vieriharjun autiotupa koko komeudessaan. Paikalla on aikaisemmin ollut 1968 rakennettu porokämppä ja sauna. Uusi kämppä ja sauna on rakennettu 2001 samoille sijoille, jossa aikaisemmat olivat. Kämpän pihapiirissä on myös tulipaikka, puuliiteri ja wc.

Myöhään yöllä saapuminen kämpälle johti siihen että aamulla nukuttiin pitkään ja makeasti. Heti kun lähtee kairaan kello ja aika menettää merkityksensä. Silloin kävellään kun jaksetaan, nukutaan kun nukuttaa ja syödään kun on nälkä....ja syödään hyvin! Taisi olla puolta päivää jo kun jatkoimme matkaa. Seuraava etappi oli Manto-ojan autiotupa. Matkan varrella piti ihastella runsasta mustikan kukintaa. Toivottavasti säät ovat suotuisat ja pölyttäjiä riittää niin näistäkin kukista kehittyy muhkeita mustikoita.

Matkan varrella tuli "vastaan" hyvin säilynyt poronsarvi. Poro kasvattaa uudet sarvet joka vuosi. Kesällä sarvet ovat vielä karvapeitteiset. Syksyyn mennessä sarvet ovat luutuneet. Hirvas tiputtaa sarvensa rykimisen jälkeen marraskuussa ja vaadin vasta vasomisen jälkeen. Kumman nämä sarvet ovat? Poromies varmaan tietäisi. Maahan pudonneet hirvaan sarvet ovat parasta luukäsitöiden materiaalia.

Aurinko porottaa, rinkka painaa ja hiki virtaa. Niinpä on aika pitää taukoa. Rinkka pois selästä, vähän juomaa ja purtavaa. Sitten voikin hetkeksi heittäytyä sammalvuoteelle ja nostaa jalat puunrunkoa vasten.

Ja matka jatkuu taas. Reitillä ei ole varsinaisia reittimerkintöjä, muutamaa viittaa lukuunottamatta. Hyvän kartan kanssa kuitenkin pärjää maastossa olevia uria seuraamalla.

Manto-ojan autiotupa. Tuvan ovat rakentaneet aitavahdit 1955 ja sitä on kunnostettu vuonna 1985. Kämppä on todella legendaarinen, mm A.E.Järvinen kuvailee kämppää kirjassaan "Ihmisiä suurilla selkosilla" ja itäkairan prinsessa Sirkka Ikonen on yöpynyt kämpällä useita kertoja jo yli kolmen vuosikymmenen aikana. Mitä kaikkea nuo hirret ovat nähneet ja kuulleet vuosien aikana? Ja nyt oli meidän vuoromme yöpyä täällä.

Tunnelmaa kämpän sisältä. Jokaisessa kämpässä on vieraskirja, jota lukiessa vierähtää aina tovi jos toinenkin. Mielenkiitoisia kertomuksia ja sattumuksia vuosien varrelta tulee melkein itse koettua.

Kunnon ruuan päälle otimme iltapäiväunet. Sitten olikin taas virtaa niin että päätimme ilman rinkkaa lähteä iltakävelylle katsomaan vajaan kilometrin päässä olevaa uudempaa, 1985 rakennettua Mantoselän autio- ja varaustupaa.

Iltakävelyllä löytyi esimerkki erämaan lulmuudestakin. Tässä oli jonkun linnun maallinen vaellus päättynyt parempiin suihin.

Manto-oja ei ole suuren suuri. Senkin vedet laskevat lopulta Kemijokeen. Tämänkin joen vettä käytimme juomavetenä, vaikka se olikin hieman ruskehtavaa humuspitoisuudesta johtuen. Keitettynä kelpasi hyvin janojuomana.

Ennen nukkumaan menoa otettiin pienet lämmikkeet. Aamulla jatkoimme matkaa takaisin Kemihaaraan. Siellä päästiin suihkuun. Kyllä tuntui hyvältä pestä parin päivän hiet pois. Erämaassa oppii arvostamaan niitä arkisia asioita, jotka "normaali" elämässä ovat aivan arkipäiväisiä. Toisaalta oppii sen että loppujen lopuksi ihminen tarvitsee aika vähän ollakseen onnellinen ja voidakseen hyvin: kaikki mahtuu rinkkaan! Kemihaarasta jatkoimme sitten Tikkasen vieriharjun kämpälle, josta reissu jatkuu.

Joutsenet tulivat - kyllä se kevätkin ja kesäkin vielä tulee!

Meillä on ollut poikkeuksellisen kylmä kevät, mutta joutsenet tulivat ajallaan. Ne pysähtyvät joka kevät ja syksy Louen pelloille lepäämään ja ruokailemaan. Ensimmäisenä on mielessä että miten ne tarkenevat täällä kun kevät ei ole ajassaan, Aikani joutsenen selviämistä selviteltänyäni minulle selvisi että kylmästä ne eivät kärsi. Tärkeintä on että on sulaa vettä ja ravintoa; kasveja ja niiden juuria. Muuttovaiheessa joutsen on hyvin sosiaalinen. Samalla peltoaukealla tai vesialueella voi olla kymmeniä joutsenpareja sekä myös muita lintuja. Sen jälkeen kun joutsenet muuttavat pesimäpaikoilleen reviiri on tärkeä, pohjoisessa joutsenparin pesimäreviiri voi olla jopa sata hehtaaria. Huomiota herättävä valkoinen pohjoisen lintu on ollut aina ihmisten mielenkiinnon kohteena. Sen pariuskollisuus ruokkii ihmisen mielenkiintoa sukupolvesta toiseen. karjalaisen uskomuksen mukaan joutsenta ei saa vahingoittaa millään tavalla, ellei halua myös itselleen kurjaa kohtaloa. joutsenen valkoinen väri yhdistetään tahrattomuuteen, valoon ja puhtauteen.

Tästä me lähdetään tuonne päin pesimään.

Rovavaaran laavulla

Tänään huhtikuun puolivälissä oli aivan upea ulkoilusää ja päätimme lähteä valloittamaan Rovavaaran laavun. Rovavaaran laavu sijaitsee Keminmaan kunnassa kuntakeskuksesta ensin Lautiosaareen ja siitä Sompujärventietä noin kymmenen kilometriä koiliseen päin.

 

Rovavaaran alueella on useita muinaisjäännöksiä; esimerkiksi varhaismetallikauden asuinpaikka ja pyynti- sekä keittokuoppia. Ylenpänä on nähtävisä muinaisen meren rantakivikoita ja alarinteessä selvästi erottuvia aaltoilevia rantavalleja. Tällä kertaa niitä ei voitu nähdä koska hanki peitti ne vielä.

 

Laavulle pääsee kivalon ulkoilureitistöä pitkin. Reitti lähtee Lautiosaaresta ja jatkuu Kivaloiden suojelualueelle asti, josta pääsee mm. Martimoaavan suojelualueille ja -reiteille. Kesällä alueella on merkitty vaellusreitti. Nyt emme hiihtäneet vaan patikoimme laavulle läheiseltä metsäautotieltä perinteisen latu-uran vierustaa. Hanki kantoi mukavasti ja aurinko paistoi niin että häikäisi.

Ilma ei olisi voinut olla parempi; aurinko paistoi täydeltä terältä, ei tuulta ja hanget hohtivat kirkkaan valkeana. Tämä se on akkujen lataamista parhaimmillaan.

 Laavulla tapasimme perheen viettämässä laatuaikaa. Makkaranpaistoa, nuotiotulistelua ja kevätauringon palvontaa - voiko sitä parempaa ajanvietettä ollakaan. Perheen juniorikin näytti viihtyvän todella hyvin.

 Laavun läheisyydessä on myös palveluita. Wc rakennus on monesti vaellusreissulla enemmän kuin tarpeeseen.

Pääsiäisen viettoa Vaatunkikönkäällä

Pääsiäinen on keväällä - eikö olekin? Täällä Napapiirin tuntumassa ei vielä kovin keväiseltä tunnu, lunta on todella paljon vielä. Päätin kuitenkin, kun oli vapaata pääsiäisen pyhinä, lähteä napapiirin retkeilyalueelle katsomaan miltä siellä näyttää tähän vuodenaikaan. Olihan siellä vielä yksi hakematon geokätkökin ;)

Vaattukikönkäälle johtaville retkeilyreiteille pääsee ajamalla Rovaniemeltä 20 kilometriä pohjoiseen Sodankylään päin ja kääntymällä oikealle pikkutielle, jota ajettuaan noin 2 kilometriä päädyt tänne reittien lähtöpisteeseen. Alueelta löydät jokaiselle sopivia reittejä päiväretkeilyyn. Reittimerkinnät ovat hyviä, eli jos pidät silmäsi auki ei eksymisvaaraa ole.

 Keväinen ilma vaihtelee. Ajaessani auton parkkiin ja valmistautuessani reitille lähtöön lumikuuro yllätti ja näytti todella talviselta - no hetken päästä paistoi taas aurinko. Sellaista se kevään tulo on. Vanha sananlasku sanoo että uusi lumi on vanhan surma ja siihen se pitää luottaa.

Vaattunkikönkään ylitys. Ohje neuvoo että tästä sillasta kuljetaan yli niin että ylittäjien välimatka on vähintään viisi metriä. Sillalla kävellessä tuntuu kuin silta liikkuisi jalkojen alla - huima tunne! Reitille voit ottaa mukaan myös lemmikit. Koirille on ihan omat ohjeensa: Koira: muista pitää omistajastasi huolta pitämällä hänet hihnan päässä. Jos on pakottava tarve bisneksille, tee ne niin että polut jäävät puhtaiksi. Tassutellaan kaikki reitillä sopuisasti, eli emme räyhää ohikulkijoille.

 Vaattunkiköngäs ei ole antanut periksi talvelle - osa siitä kuohuaa jäistä vapina edelleen.

Oli reitin varrella käynyt taiteilijoitakin kun tällainen hieno "lumiveistos" tuli vastaan.

 Alussa kerroin että yksi syy tänne lähtöön oli yksi hakematon geokätkö. Kätkö oli piilotettu suoluontopolun varrelle kuusen suojaan. Kun olin löytänyt kätkön en voinut olla ihastelematta maisemaa kuusen oksien suojasta.

 Suoluontopolun maisemaa. Yllättävän paljon täällä on ollut kulkijoita myös talvisaikaan. Jonkinlainen polku oli nähtävissä, mutta yöpakkasten jälkeen myös hanki kantoi hyvin eikä upottanut, vaikka poistui polultakin.

 Alhaalta ylöspäin nämä lapin männytkin näyttävät isoilta puilta.

Ja tässä "männyn poikanen" pilkistää hangen läpi. Täällä mie olen ja kohta kasvan isoksi.

 Yksityiskohta puun rungosta. Jotenkin ne ovat niin karun kauniita.

Loppumatkasta aurinko lämmitti ihan mukavasti. Mikäs tässä on ihmisen tallustellessa luonnon helmassa.

Lapin metsämuseo

Viime viikonloppuna Lapin metsämuseolla oli geokätköilijöiden miitti eli tapaaminen. Ne ovat todella mukavia tapahtumia, joissa tavataan muita kätköilyyn hurahtaneita, suunnitellaan tulevaa, vaihdellaan reissaajia tai turistaan muuten vain. Miitin jälkeen oli mahdollisuus tutustua museoalueeseen tarkemmin. Joskus kouluaikoina olen käynyt alueella tutustumassa, mutta eihän siitä juuri mitään muista. Miten näin lähellä oleva hieno kohde arjen kiireessä unohtuu vuosiksi? Nyt oli revanssin paikka. Lapin metsämuseo on ainutlaatuinen historian näyttämö; se tutkii ja ylläpitää Lapin metsähistoriaan liittyvää kulttuuriperintöä. Museo sijaitsee 3,5 kilometrin päässä Rovaniemen keskustasta maaseutumaisemassa ja esittelee Lapin metsähistoriaa lukuisten rakennusten ja esineiden kautta. Alueelle on siirretty 1960 -luvulta alkaen eri puolilta laajaa lapinmaata rakennuksia ja rakennelmia sekä erittäin monipuolista esineistöä. Museolla voi tutustua Lapin metsätyön historiaan ja siihen miten se on kehittynyt alkuajoista tähän päivään. Jos matkasi kuljettaa sinut Rovaniemelle niin kannattaa käydä tutustumassa.

Ajomiesten kämppä on 1969 tehty rekonstruktio 1900 -luvun alun metsätyömiesten asumuksesta.

Kiinnostuin oikeastaan eniten tästä yhdestä alueen vanhimmasta rakennuksesta, ajomiesten kämpästä, joka kuvaa aikaa 1900 - luvun alun metsätöissä. Ennen puutavarayhtiöiden rakentamia suuria savottakämppiä metsätyömiehet rakensivat asumuksensa itse, usein nopeasti ja alkeellisesti. Kämpässä asui 2-3 hevoskuntaa, eli hevosmies joka ajoi puut lanssiin ja 2-3 hakkuria. Eli tällaisessa asumuksessa saattoi asua jopa yhdeksän miestä talven ajan. Vaikka olot olivat alkeellisia metsätöihin oli tunkua, savotat, uitot ja puiden ajo tarjosi aikanaan tuhansille ihmisille töitä ja tuloa.

Ajomiesten kämppä sisältä.

Olot tuon ajan metsäkämpillä olivat alkeellisia. Talvipäivän valoisa aika sahattiin puita metsässä ja pimeä aika vietettiin kämpässä työkaluja huoltaen, leväten ja tarinoita kertoen. Kortin pelaaminen oli myös yksi ajanviete jota kämpillä harrastettiin, siinä saattoi joskus pelin tuoksinnassa hävitä kovalla työllä ansaitsemansa tienestin. Vanha kämppälaki vuodelta 1924 kuvaa olosuhteita aika hyvin. Se saattaa tämän päivän ihmisiä huvittaa, mutta oli tuolloin tärkeä ohjeistus kämpässä asuvalle.

Toisen omaisuuteen ei saa koskea, vaikka se ei olisikaan lukon takana.
Jos omistaa sellaisen työkalun, jota toisella ei ole omasta takaa, on lainattava tarvittaessa. Ei koske puukkoa.
Kämpässä jokaisen on istuttava oman makuupaikan kohdalla.
Jos on iskenyt naulan vaatteitaan varten, niin siihen ei saa toinen ripustaa omiaan.
Jos pudottaa naulasta toisen varusteen, pudottajan on se heti nostettava paikoilleen.
Se sytyttää valkian piisiin jota paleltaa.
Se noutaa vettä joka sitä tarvitsee jos ämpäri on tyhjä.
Vesiavannon aukaisee se joka tarvitsee ensin vettä.
Ulkona, kämpän nurkilla tai katoilla olevien lihojen ja läskien päälle ei saa omiaan asettaa.
Kämpän ovenpuolelle ei saa käydä paskalla.
Jokaisen on käytettävä omaa paskaraittia.
Kämpän etuseinustalle ei saa kusta.
Jokainen hevosporukka tekee vuorollaan niin paljon yöpuita, että saa tulet illalla metsästä tultua.
Naiskokkiin ei saa kajota, eikä hiipiä hänen viereensä yöllä. Hän on rauhoitettu, vaikka itse olisi halukas.
Kello yhdeksän jälkeen ei saa pitää kovaa ääntä.
Omasta akasta ei suosita kenenkään puhuvan huonoa tai rivouksia. Omat parseelit on pidettävä tallipaikassa.
Kukaan ei saa yöllä kusta kämppään.
Piereminen on sallittu.

Luonnonkivistä muurattu piisi.

Kämppä lämmitettiin nurkkaan luonnonkivistä muuratun piisin avulla. Siinä valmistettiin myös ruoka ja sen kämmössä kuivateltiin myös märät varusteet

Lapikkaat eli pieksusaappaat olivat tuon ajan metsätyömiehen työjalkineet.

Nuori mies ja suomenhevonen savotalla. Kuva metsämuseon kokoelmista.

Suomenhevonen oli pitkään yksi metsätalouden perusvoimista. Puut sahattiin tuohon aikaan justeerilla tai pokasahalla ja kuljetettiin hevosella lanssiin. Moottorisahat tulivat vasta paljon myöhemmin. Työ oli raakaa fyysistä työtä niin jätkille kuin hevosillekin.

Tutustumalla koko museoalueeseen pääset aikamatkalle Suomen metsätalouden alkuajoista tähän päivään.

Yläharjun kämppä

Matkalla Yläharjulle. Kuvassa kaukaisimmat vaarat ovat jo Venäjän puolella.

 Keväthanget ovat parhaimmillaan, mutta siitä huolimatta ajatukset karkaavat syksyisille reissuille Itä-Lapin erämaihin. Yläharjun porokämppä on kohde, jossa tulee vierailtua melkein joka syksy. Lokan kylältä kämpälle tulee reilut 30 km hiekkatietä, jonka varrella asutusta ei ole. Alue on vahvaa poronhoitoaluetta. Yläharjun kämppä, myös Lamminharjuksi kutsuttu, on poromiesten omistama iso kämppä. Se sijaitsee Pihtijoen länsirannalla UKK -puiston eteläpuolella. Kämpän toinen puoli vain poromiesten käytössä ja lukittu. Toinen puoli on avoinna satunnaisille yöpyjille ja toimii autiotupana niin kauan kun kämpän käyttö on asiamukaista. Turisteja täällä ei juurikaan näe, kalastajia ja paikallisia poromiehiä ja -naisia sekä linnustajia on tullut vastaan. Todella rauhassa siellä saa olla ja sitähän ihminen välillä kaipaa. Yksi syy miksi vuosi vuoden jälkeen palaa Yläharjulle on se että kämpällä on myös sauna. Kun on ryyheltänyt metsissä useamman päivän niin mikään ei ole parempaa kun päästä saunaan ja pestä itsensä jokivedellä. Kämpässä on kamina, jolla kämpän saa välillä liiankin lämpimäksi. Puut pitää itse pilkkoa ja huolehtia että seuraavallekin tulijalle on puita pilkottuna valmiiksi, niin kuin kämppäkulttuuriin kuuluu.

Maaruska on syksyisin todella kaunista väreineen.

Pihtijoki ei ole koolla pilattu. Se laskee Lokan tekojärven itäosaan.

Yläharjun kämppä pihan puolelta.

Kämppä joen puolelta.

Autiotuvan puoli sisältä. Siihen vain ritsille makuualusta ja makuupussi niin unet ovat taatusti makeat.