Vaellus Kemi-Sompion erämaassa osa 1

Kauan odotettu päivä 30.6.2017 koitti ja vaellusreissu UKK - puiston Kemi-Sompion erämaaosaan oli alkamassa. Kemi-Sompion erämaaosa on puiston itäisintä ja kaakkoisinta osaa, eikä siellä kulkijoita ole niin paljon kuin puiston "turisti" -osissa. Säätiedotuksia seurattiin tietenkin tarkkaan ennen reissua, jotta osataan ottaa oikeanlainen varustus mukaan. Sekä yr.no että foreca lupasivat hyvää säätä, niinpä uskalsimme jättää sadevarustuksen pois matkasta. Ajattelimme että kyllä kesä kuivaa jos kastelee.

Työpäivän päätyttyä ajelimme vaelluskaverini kanssa Rovaniemeltä ensin Savukoskelle ja sieltä vielä 107 kilometriä Kemihaaraan, jonne kääntyy tie hieman ennen Tulppion majoja. On muuten ainoa tie Kemihaaran erämaa-alueella Savukosken kunnan puolella joka pidetään talvisinkin auki. Kemihaarassa on UKK- puiston infopiste ja parkkipaikka, johon retkeilijät voivat jättää autonsa ja niin mekin teimme. Rinkan pakkauksen tarkistus ja sitten talsiminen erämaan rauhaan sai alkaa.Kun rinkka nostettiin selkään todettiin taas kerran että kylläpä se vain painaa paljon.

Lahtö meni yöhön, Kemihaarasta lähdimme klo 23.00 aikaan, mutta mikäpä se on Lapin valoisassa yössä taivaltaa

Jonkin matkaa Kemihaarasta kuljettuamme viitta kertoo että Vieriharjun porokämpälle, joka oli ensimmäinen etappimme on matkaa vielä yhdeksän kilometriä. Tällä reissulla ei ollut tarkoitus ahnehtia kilometrejä vaan nauttia erämaan rauhasta. Monesti olen huomannut että kun pääsee kairaan mieli rauhoittuu ja aistit terävöityvät. Arkisessa melskeessä, liikenteessä ja kaupungin hälyssä ääniin turtuu. Mutta täällä kuulee aivan eri tavalla, aistii pienenkin äänen. Mikä tuo rasahdus oli? Mikä lintu ääntää noin?

Tuplapitkokset suon yli. Tässähän se oli hyvä vaeltajien vaeltaa kun sai rinta rinnan kulkea ja tarinoida asiasta ja asian vierestä.

Lapin yötön yö.

Vieriharjun porokämpälle/autiotuvalle tulimme noin kahden aikaan yöllä. Ensimmäisenä piti käydä ottamassa kuva magneetista joka vetää kairan kulkijoita Vieriharjuun. Kämpällä on nimittäin sauna. Yöllä emme alkaneet sitä lämmittämään. Ajateltiin että jos sitten aamulla...

Vieriharjun kämpän vieressä virtaa Vierihaara, joka on yksi Kemijokeen laskevista latvajoista. Joesta otetaan vesi saunaan sekä myös käyttövesi. Juotavaksi tarkoitettu vesi kannattaa varmuuden vuoksi keittää.

Rentukka kukki joen rannalla komeasti. Rentukka on leinikkikasveihin kuuluva kosteiden paikkojen keväällä ja alkukesällä kukkiva kasvi. Kaunis, mutta myrkyllinen.

Näillä mentiin. Alkutaipaleella säilyivät vielä ihan kuivina.

Vieriharjun kämpän keittiö on hyvin varusteltu. Melkein kaikkea mitä erämaan kulkija tarvitsee löytyy. Kunhan kaikki vain muistaisivat tyhjentää astiat ja kääntää ne nurin päin tai seinälle roikkumaan, jotta hiiret eivät pääse pitämään niitä majapaikkoinaan.

Komeat kiehisetkin oli valmiiksi vuoltu. Me jätimme ne seuraavalle kulkijalle, oli sen verran lämmin yö ettei kaminaa tarvinnut lämmittää. Tarvittavan veden ja kahvit keittelimme trangialla tai kämpän kaasuliedellä.

Kämpän pihamaata aamulla. Tänäänkin näyttää tulevan lämmin päivä.

Vieriharjun autiotupa koko komeudessaan. Paikalla on aikaisemmin ollut 1968 rakennettu porokämppä ja sauna. Uusi kämppä ja sauna on rakennettu 2001 samoille sijoille, jossa aikaisemmat olivat. Kämpän pihapiirissä on myös tulipaikka, puuliiteri ja wc.

Myöhään yöllä saapuminen kämpälle johti siihen että aamulla nukuttiin pitkään ja makeasti. Heti kun lähtee kairaan kello ja aika menettää merkityksensä. Silloin kävellään kun jaksetaan, nukutaan kun nukuttaa ja syödään kun on nälkä....ja syödään hyvin! Taisi olla puolta päivää jo kun jatkoimme matkaa. Seuraava etappi oli Manto-ojan autiotupa. Matkan varrella piti ihastella runsasta mustikan kukintaa. Toivottavasti säät ovat suotuisat ja pölyttäjiä riittää niin näistäkin kukista kehittyy muhkeita mustikoita.

Matkan varrella tuli "vastaan" hyvin säilynyt poronsarvi. Poro kasvattaa uudet sarvet joka vuosi. Kesällä sarvet ovat vielä karvapeitteiset. Syksyyn mennessä sarvet ovat luutuneet. Hirvas tiputtaa sarvensa rykimisen jälkeen marraskuussa ja vaadin vasta vasomisen jälkeen. Kumman nämä sarvet ovat? Poromies varmaan tietäisi. Maahan pudonneet hirvaan sarvet ovat parasta luukäsitöiden materiaalia.

Aurinko porottaa, rinkka painaa ja hiki virtaa. Niinpä on aika pitää taukoa. Rinkka pois selästä, vähän juomaa ja purtavaa. Sitten voikin hetkeksi heittäytyä sammalvuoteelle ja nostaa jalat puunrunkoa vasten.

Ja matka jatkuu taas. Reitillä ei ole varsinaisia reittimerkintöjä, muutamaa viittaa lukuunottamatta. Hyvän kartan kanssa kuitenkin pärjää maastossa olevia uria seuraamalla.

Manto-ojan autiotupa. Tuvan ovat rakentaneet aitavahdit 1955 ja sitä on kunnostettu vuonna 1985. Kämppä on todella legendaarinen, mm A.E.Järvinen kuvailee kämppää kirjassaan "Ihmisiä suurilla selkosilla" ja itäkairan prinsessa Sirkka Ikonen on yöpynyt kämpällä useita kertoja jo yli kolmen vuosikymmenen aikana. Mitä kaikkea nuo hirret ovat nähneet ja kuulleet vuosien aikana? Ja nyt oli meidän vuoromme yöpyä täällä.

Tunnelmaa kämpän sisältä. Jokaisessa kämpässä on vieraskirja, jota lukiessa vierähtää aina tovi jos toinenkin. Mielenkiitoisia kertomuksia ja sattumuksia vuosien varrelta tulee melkein itse koettua.

Kunnon ruuan päälle otimme iltapäiväunet. Sitten olikin taas virtaa niin että päätimme ilman rinkkaa lähteä iltakävelylle katsomaan vajaan kilometrin päässä olevaa uudempaa, 1985 rakennettua Mantoselän autio- ja varaustupaa.

Iltakävelyllä löytyi esimerkki erämaan lulmuudestakin. Tässä oli jonkun linnun maallinen vaellus päättynyt parempiin suihin.

Manto-oja ei ole suuren suuri. Senkin vedet laskevat lopulta Kemijokeen. Tämänkin joen vettä käytimme juomavetenä, vaikka se olikin hieman ruskehtavaa humuspitoisuudesta johtuen. Keitettynä kelpasi hyvin janojuomana.

Ennen nukkumaan menoa otettiin pienet lämmikkeet. Aamulla jatkoimme matkaa takaisin Kemihaaraan. Siellä päästiin suihkuun. Kyllä tuntui hyvältä pestä parin päivän hiet pois. Erämaassa oppii arvostamaan niitä arkisia asioita, jotka "normaali" elämässä ovat aivan arkipäiväisiä. Toisaalta oppii sen että loppujen lopuksi ihminen tarvitsee aika vähän ollakseen onnellinen ja voidakseen hyvin: kaikki mahtuu rinkkaan! Kemihaarasta jatkoimme sitten Tikkasen vieriharjun kämpälle, josta reissu jatkuu.