Vaellus Kemi-Sompion erämaassa osa 2

Kävimme Kemihaarassa pesulla ja jatkettiin autolla Tikkasen vieriharjun porokämpälle. Tikkasen vieriharju on kämppä, jonka pihaan pääsee autolla. Yö tässä, ja sitten matka jatkuu. Kemihaarassa juteltiin omistajien kanssa vaeltamisesta, kämpistä ja paljon muustakin. Naltiojoella on kuulemma siisti kämppä, jossa meistä kumpikaan ei ole vielä koskaan käynyt. Reitillä ei ole minkäänlaisia reittimerkkejä, sopii siis suunnistustaitoisille. No voi tokkiinsa, kyllä suunnistusta on sen verran harrastettu että se onnistuu. Siispä sinne mennään.

Tikkasen vieriharjun porokämppä ilta-auringossa. Kämppä on poromiesten omistama, eikä sellaista huoltoa kuin monella muulla kämpällä ole. Tarvitsemansa puut voi kerätä maastosta, ei puita kaataen, vaan maapuita keräten. Me emme nyt puita tarvinneet. Keittelimme trangialla sen mitä tarvitsi.

Tikkasen vieriharjun kämpän kamina on kookas ja sijaitsee keskellä kämppää. Sytyttäessä savuttaa, mutta lämmön tuottoa ei voi moittia. Kämppään mahtuu nukkumaan varmaankin ainakin 12 henkilöä, eli meillä kahdella oli tilaa ruhtinaallisesti.

Poroerotusaita ja poroteurastamo. Tästä rakennusten välistä jatkamme matkaa tuntemattomaan ;) Ei viittoja, vain kartta ja suunnistustaito.

On se vain kaunista tänä Lapin kitukasvuinen metsä. Poromiesten mönkijäurat helpottavat kulkua..

Poroaitaa ja Naltiotunturi. Tällä reissulla emme kiivenneet päälle. Sieltä olisi varmaan ollut hienot maisemat.

Seurasimme poroaidan vierustaa Naltiohaaralle asti. Ennen jokea tuli vastaan jännä kivirakka. Aivan kivirakan takana virtaa joki. Tällä puolella kivirakka ja toisella puolella sitten pelkkää suota.

Naltiohaarakin on yksi Kemijoen latvajokia, joka luikertelee maastossa kohti Kemihaaraa. Kemihaarassa neljä latvajokea yhdistyy ja Kemijoki saa alkunsa.

Joen jälkeen matka jatkuu soisia maita kohti Naltiojoen kämppää. Ensin sitä yritti maastokengillä hyppiä mättäältä mättäälle jotta kengät säilyisivät kuivina. Kohta huomasi että kastuu ne...antaa kastua, haittaako tuo. Hillan kukkia oli suolla aivan mahottomasti. Jos noista kaikista kehittyy hilloja niin täältä saa todella hyvän sadon. Hilla on kuningasmarja ja sen vuoksi kävellään pitkiäkin matkoja. Pitäisikö tänne tulla hillaan viiden viikon päästä?

Tulimme Naltiojoen kämpälle, ja ensimmäinen tehtävä on hakea vettä ruuanlaittoa varten. Siitä vain kauhalla joesta ämpäri täyteen. Osan käytimme ruuan valmistukseen ja osan keitimme juomavedeksi.

Naltiohaara tekee kämpän kohdalla hienon mutkan, melkein 360 astetta.

Naltiojoen kämppä on rakennettu 1955 poroaidan rakentajien ja myöhemmin aitavahtien majapaikaksi. Nykyisin kämppää huoltaa metsähallitus, joka on myös peruskorjannut kämppää 1993. Vaatimattomasta ulkomuodostaan huolimatta kämppä oli oikein kodikas.

Kämppäkirjan tekstejä en koskaan väsy lukemaan. Tämä oli hyvä! Poromies on kirjoittanut 25.7.2016: "Kirjoitan nyt oikealla käjellä, että kaikki asukkaat saavat selvän. Aidanteko on hirviää!!! Hiki valuu vaikkei mithän tee. Saatana ku kävi kipiää ku pieras. Käristys porisee pierut tärisee". Ei tuota voinut nauramatta lukea! Se on kuitenkin aito kirjaus kämppäkirjasta ja elävää elämää.

Lähes kaikilla lapin kämpillä on pelastushelikopterin laskeutumispaikka määritelty ja merkitty maastoon. Kämpillä on koordinaatit, joihin apua tarvitessaan voi pelastajat ohjata. Hieno juttu! Tällä reissulla ei ollut tarvetta pelastajille, mutta on hienoa että tätäkin asiaa on ajateltu.

Suokukka kukkii lapissa kesäkuun lopulla ja heinäkuussa kauniin vaaleanpunaisena. Se viihtyy pohjoisen pallonpuoliskon turvesoilla ja niin se vain tämäkin kaunotar on myrkyllinen. Se sisältää andromedoksiinia, niinpä tyydymme vain ihastelemaan komeaa kukintaa.

Aamulla söimme kunnon aamupalan ja pakkasimme tavarat rinkkaan. Vaelluskaverini oli sitä mieltä että tänään ei rämmitä suota pitkin sillalle, vaan mennään tuosta joen yli suoraan. Paljon lyhempi matka autolle kuulemma. Minä henkilökohtaisesti olen aina inhonnut joenylityksiä, mutta mikäpä siinä auttoi. Vettä oli puoleen reiteen, eikä joessa virtauskaan ollut kova, joten helposti siitä yli päästiin. Sole poka mithän! Mie tulin siitä yli! Vastarannalla olisi ollut mahdollista vaihtaa kuivat kengät jalkaan, mutta kun sielläkin oli suota niin ajateltiin että mennään näillä märillä. Ilma oli jälleen todella lämmin, eikä märät kengät haitanneet oikeastaan ollenkaan. Välillä ihastelimme taustalla näkyviä huippuja, Saariselkähän se siellä näkyy vielä osin lumisena huipuiltaan.

Loppumatkasta ylitimme pienen tunturipuron, jonka vesi oli niin kirkasta että ei tullut mieleenkään että pitäisikö tuota vettä keittää ennen juomista. Täydensimme juomavarastomme tästä....ja ai, kuinka hyvää ja kylmää se oli!

Enään ei ole matkaa paljon jäljellä, yksi vetisen suon ylitys kuitenkin. Onneksi on kuitenkin pitkospuut, jotka alkavat kyllä pikkuhiljaa upota suohon nekin.

Luonnon taidetta. Kaatunut puu ja sen juurakko. Kauniimpi kuin moni taiteilijan tekemä veistos ikinä. Niin se vain tämä reissu loppui ja maalikyliin pitää palata. Hieno reissu oli. Hillat jäi sinne kypsymään...no sehän tarkoittaa vain sitä että uudelleen tänne on tultava.

Vaellus Kemi-Sompion erämaassa osa 1

Kauan odotettu päivä 30.6.2017 koitti ja vaellusreissu UKK - puiston Kemi-Sompion erämaaosaan oli alkamassa. Kemi-Sompion erämaaosa on puiston itäisintä ja kaakkoisinta osaa, eikä siellä kulkijoita ole niin paljon kuin puiston "turisti" -osissa. Säätiedotuksia seurattiin tietenkin tarkkaan ennen reissua, jotta osataan ottaa oikeanlainen varustus mukaan. Sekä yr.no että foreca lupasivat hyvää säätä, niinpä uskalsimme jättää sadevarustuksen pois matkasta. Ajattelimme että kyllä kesä kuivaa jos kastelee.

Työpäivän päätyttyä ajelimme vaelluskaverini kanssa Rovaniemeltä ensin Savukoskelle ja sieltä vielä 107 kilometriä Kemihaaraan, jonne kääntyy tie hieman ennen Tulppion majoja. On muuten ainoa tie Kemihaaran erämaa-alueella Savukosken kunnan puolella joka pidetään talvisinkin auki. Kemihaarassa on UKK- puiston infopiste ja parkkipaikka, johon retkeilijät voivat jättää autonsa ja niin mekin teimme. Rinkan pakkauksen tarkistus ja sitten talsiminen erämaan rauhaan sai alkaa.Kun rinkka nostettiin selkään todettiin taas kerran että kylläpä se vain painaa paljon.

Lahtö meni yöhön, Kemihaarasta lähdimme klo 23.00 aikaan, mutta mikäpä se on Lapin valoisassa yössä taivaltaa

Jonkin matkaa Kemihaarasta kuljettuamme viitta kertoo että Vieriharjun porokämpälle, joka oli ensimmäinen etappimme on matkaa vielä yhdeksän kilometriä. Tällä reissulla ei ollut tarkoitus ahnehtia kilometrejä vaan nauttia erämaan rauhasta. Monesti olen huomannut että kun pääsee kairaan mieli rauhoittuu ja aistit terävöityvät. Arkisessa melskeessä, liikenteessä ja kaupungin hälyssä ääniin turtuu. Mutta täällä kuulee aivan eri tavalla, aistii pienenkin äänen. Mikä tuo rasahdus oli? Mikä lintu ääntää noin?

Tuplapitkokset suon yli. Tässähän se oli hyvä vaeltajien vaeltaa kun sai rinta rinnan kulkea ja tarinoida asiasta ja asian vierestä.

Lapin yötön yö.

Vieriharjun porokämpälle/autiotuvalle tulimme noin kahden aikaan yöllä. Ensimmäisenä piti käydä ottamassa kuva magneetista joka vetää kairan kulkijoita Vieriharjuun. Kämpällä on nimittäin sauna. Yöllä emme alkaneet sitä lämmittämään. Ajateltiin että jos sitten aamulla...

Vieriharjun kämpän vieressä virtaa Vierihaara, joka on yksi Kemijokeen laskevista latvajoista. Joesta otetaan vesi saunaan sekä myös käyttövesi. Juotavaksi tarkoitettu vesi kannattaa varmuuden vuoksi keittää.

Rentukka kukki joen rannalla komeasti. Rentukka on leinikkikasveihin kuuluva kosteiden paikkojen keväällä ja alkukesällä kukkiva kasvi. Kaunis, mutta myrkyllinen.

Näillä mentiin. Alkutaipaleella säilyivät vielä ihan kuivina.

Vieriharjun kämpän keittiö on hyvin varusteltu. Melkein kaikkea mitä erämaan kulkija tarvitsee löytyy. Kunhan kaikki vain muistaisivat tyhjentää astiat ja kääntää ne nurin päin tai seinälle roikkumaan, jotta hiiret eivät pääse pitämään niitä majapaikkoinaan.

Komeat kiehisetkin oli valmiiksi vuoltu. Me jätimme ne seuraavalle kulkijalle, oli sen verran lämmin yö ettei kaminaa tarvinnut lämmittää. Tarvittavan veden ja kahvit keittelimme trangialla tai kämpän kaasuliedellä.

Kämpän pihamaata aamulla. Tänäänkin näyttää tulevan lämmin päivä.

Vieriharjun autiotupa koko komeudessaan. Paikalla on aikaisemmin ollut 1968 rakennettu porokämppä ja sauna. Uusi kämppä ja sauna on rakennettu 2001 samoille sijoille, jossa aikaisemmat olivat. Kämpän pihapiirissä on myös tulipaikka, puuliiteri ja wc.

Myöhään yöllä saapuminen kämpälle johti siihen että aamulla nukuttiin pitkään ja makeasti. Heti kun lähtee kairaan kello ja aika menettää merkityksensä. Silloin kävellään kun jaksetaan, nukutaan kun nukuttaa ja syödään kun on nälkä....ja syödään hyvin! Taisi olla puolta päivää jo kun jatkoimme matkaa. Seuraava etappi oli Manto-ojan autiotupa. Matkan varrella piti ihastella runsasta mustikan kukintaa. Toivottavasti säät ovat suotuisat ja pölyttäjiä riittää niin näistäkin kukista kehittyy muhkeita mustikoita.

Matkan varrella tuli "vastaan" hyvin säilynyt poronsarvi. Poro kasvattaa uudet sarvet joka vuosi. Kesällä sarvet ovat vielä karvapeitteiset. Syksyyn mennessä sarvet ovat luutuneet. Hirvas tiputtaa sarvensa rykimisen jälkeen marraskuussa ja vaadin vasta vasomisen jälkeen. Kumman nämä sarvet ovat? Poromies varmaan tietäisi. Maahan pudonneet hirvaan sarvet ovat parasta luukäsitöiden materiaalia.

Aurinko porottaa, rinkka painaa ja hiki virtaa. Niinpä on aika pitää taukoa. Rinkka pois selästä, vähän juomaa ja purtavaa. Sitten voikin hetkeksi heittäytyä sammalvuoteelle ja nostaa jalat puunrunkoa vasten.

Ja matka jatkuu taas. Reitillä ei ole varsinaisia reittimerkintöjä, muutamaa viittaa lukuunottamatta. Hyvän kartan kanssa kuitenkin pärjää maastossa olevia uria seuraamalla.

Manto-ojan autiotupa. Tuvan ovat rakentaneet aitavahdit 1955 ja sitä on kunnostettu vuonna 1985. Kämppä on todella legendaarinen, mm A.E.Järvinen kuvailee kämppää kirjassaan "Ihmisiä suurilla selkosilla" ja itäkairan prinsessa Sirkka Ikonen on yöpynyt kämpällä useita kertoja jo yli kolmen vuosikymmenen aikana. Mitä kaikkea nuo hirret ovat nähneet ja kuulleet vuosien aikana? Ja nyt oli meidän vuoromme yöpyä täällä.

Tunnelmaa kämpän sisältä. Jokaisessa kämpässä on vieraskirja, jota lukiessa vierähtää aina tovi jos toinenkin. Mielenkiitoisia kertomuksia ja sattumuksia vuosien varrelta tulee melkein itse koettua.

Kunnon ruuan päälle otimme iltapäiväunet. Sitten olikin taas virtaa niin että päätimme ilman rinkkaa lähteä iltakävelylle katsomaan vajaan kilometrin päässä olevaa uudempaa, 1985 rakennettua Mantoselän autio- ja varaustupaa.

Iltakävelyllä löytyi esimerkki erämaan lulmuudestakin. Tässä oli jonkun linnun maallinen vaellus päättynyt parempiin suihin.

Manto-oja ei ole suuren suuri. Senkin vedet laskevat lopulta Kemijokeen. Tämänkin joen vettä käytimme juomavetenä, vaikka se olikin hieman ruskehtavaa humuspitoisuudesta johtuen. Keitettynä kelpasi hyvin janojuomana.

Ennen nukkumaan menoa otettiin pienet lämmikkeet. Aamulla jatkoimme matkaa takaisin Kemihaaraan. Siellä päästiin suihkuun. Kyllä tuntui hyvältä pestä parin päivän hiet pois. Erämaassa oppii arvostamaan niitä arkisia asioita, jotka "normaali" elämässä ovat aivan arkipäiväisiä. Toisaalta oppii sen että loppujen lopuksi ihminen tarvitsee aika vähän ollakseen onnellinen ja voidakseen hyvin: kaikki mahtuu rinkkaan! Kemihaarasta jatkoimme sitten Tikkasen vieriharjun kämpälle, josta reissu jatkuu.

Joutsenet tulivat - kyllä se kevätkin ja kesäkin vielä tulee!

Meillä on ollut poikkeuksellisen kylmä kevät, mutta joutsenet tulivat ajallaan. Ne pysähtyvät joka kevät ja syksy Louen pelloille lepäämään ja ruokailemaan. Ensimmäisenä on mielessä että miten ne tarkenevat täällä kun kevät ei ole ajassaan, Aikani joutsenen selviämistä selviteltänyäni minulle selvisi että kylmästä ne eivät kärsi. Tärkeintä on että on sulaa vettä ja ravintoa; kasveja ja niiden juuria. Muuttovaiheessa joutsen on hyvin sosiaalinen. Samalla peltoaukealla tai vesialueella voi olla kymmeniä joutsenpareja sekä myös muita lintuja. Sen jälkeen kun joutsenet muuttavat pesimäpaikoilleen reviiri on tärkeä, pohjoisessa joutsenparin pesimäreviiri voi olla jopa sata hehtaaria. Huomiota herättävä valkoinen pohjoisen lintu on ollut aina ihmisten mielenkiinnon kohteena. Sen pariuskollisuus ruokkii ihmisen mielenkiintoa sukupolvesta toiseen. karjalaisen uskomuksen mukaan joutsenta ei saa vahingoittaa millään tavalla, ellei halua myös itselleen kurjaa kohtaloa. joutsenen valkoinen väri yhdistetään tahrattomuuteen, valoon ja puhtauteen.

Tästä me lähdetään tuonne päin pesimään.

Rovavaaran laavulla

Tänään huhtikuun puolivälissä oli aivan upea ulkoilusää ja päätimme lähteä valloittamaan Rovavaaran laavun. Rovavaaran laavu sijaitsee Keminmaan kunnassa kuntakeskuksesta ensin Lautiosaareen ja siitä Sompujärventietä noin kymmenen kilometriä koiliseen päin.

 

Rovavaaran alueella on useita muinaisjäännöksiä; esimerkiksi varhaismetallikauden asuinpaikka ja pyynti- sekä keittokuoppia. Ylenpänä on nähtävisä muinaisen meren rantakivikoita ja alarinteessä selvästi erottuvia aaltoilevia rantavalleja. Tällä kertaa niitä ei voitu nähdä koska hanki peitti ne vielä.

 

Laavulle pääsee kivalon ulkoilureitistöä pitkin. Reitti lähtee Lautiosaaresta ja jatkuu Kivaloiden suojelualueelle asti, josta pääsee mm. Martimoaavan suojelualueille ja -reiteille. Kesällä alueella on merkitty vaellusreitti. Nyt emme hiihtäneet vaan patikoimme laavulle läheiseltä metsäautotieltä perinteisen latu-uran vierustaa. Hanki kantoi mukavasti ja aurinko paistoi niin että häikäisi.

Ilma ei olisi voinut olla parempi; aurinko paistoi täydeltä terältä, ei tuulta ja hanget hohtivat kirkkaan valkeana. Tämä se on akkujen lataamista parhaimmillaan.

 Laavulla tapasimme perheen viettämässä laatuaikaa. Makkaranpaistoa, nuotiotulistelua ja kevätauringon palvontaa - voiko sitä parempaa ajanvietettä ollakaan. Perheen juniorikin näytti viihtyvän todella hyvin.

 Laavun läheisyydessä on myös palveluita. Wc rakennus on monesti vaellusreissulla enemmän kuin tarpeeseen.

Pääsiäisen viettoa Vaatunkikönkäällä

Pääsiäinen on keväällä - eikö olekin? Täällä Napapiirin tuntumassa ei vielä kovin keväiseltä tunnu, lunta on todella paljon vielä. Päätin kuitenkin, kun oli vapaata pääsiäisen pyhinä, lähteä napapiirin retkeilyalueelle katsomaan miltä siellä näyttää tähän vuodenaikaan. Olihan siellä vielä yksi hakematon geokätkökin ;)

Vaattukikönkäälle johtaville retkeilyreiteille pääsee ajamalla Rovaniemeltä 20 kilometriä pohjoiseen Sodankylään päin ja kääntymällä oikealle pikkutielle, jota ajettuaan noin 2 kilometriä päädyt tänne reittien lähtöpisteeseen. Alueelta löydät jokaiselle sopivia reittejä päiväretkeilyyn. Reittimerkinnät ovat hyviä, eli jos pidät silmäsi auki ei eksymisvaaraa ole.

 Keväinen ilma vaihtelee. Ajaessani auton parkkiin ja valmistautuessani reitille lähtöön lumikuuro yllätti ja näytti todella talviselta - no hetken päästä paistoi taas aurinko. Sellaista se kevään tulo on. Vanha sananlasku sanoo että uusi lumi on vanhan surma ja siihen se pitää luottaa.

Vaattunkikönkään ylitys. Ohje neuvoo että tästä sillasta kuljetaan yli niin että ylittäjien välimatka on vähintään viisi metriä. Sillalla kävellessä tuntuu kuin silta liikkuisi jalkojen alla - huima tunne! Reitille voit ottaa mukaan myös lemmikit. Koirille on ihan omat ohjeensa: Koira: muista pitää omistajastasi huolta pitämällä hänet hihnan päässä. Jos on pakottava tarve bisneksille, tee ne niin että polut jäävät puhtaiksi. Tassutellaan kaikki reitillä sopuisasti, eli emme räyhää ohikulkijoille.

 Vaattunkiköngäs ei ole antanut periksi talvelle - osa siitä kuohuaa jäistä vapina edelleen.

Oli reitin varrella käynyt taiteilijoitakin kun tällainen hieno "lumiveistos" tuli vastaan.

 Alussa kerroin että yksi syy tänne lähtöön oli yksi hakematon geokätkö. Kätkö oli piilotettu suoluontopolun varrelle kuusen suojaan. Kun olin löytänyt kätkön en voinut olla ihastelematta maisemaa kuusen oksien suojasta.

 Suoluontopolun maisemaa. Yllättävän paljon täällä on ollut kulkijoita myös talvisaikaan. Jonkinlainen polku oli nähtävissä, mutta yöpakkasten jälkeen myös hanki kantoi hyvin eikä upottanut, vaikka poistui polultakin.

 Alhaalta ylöspäin nämä lapin männytkin näyttävät isoilta puilta.

Ja tässä "männyn poikanen" pilkistää hangen läpi. Täällä mie olen ja kohta kasvan isoksi.

 Yksityiskohta puun rungosta. Jotenkin ne ovat niin karun kauniita.

Loppumatkasta aurinko lämmitti ihan mukavasti. Mikäs tässä on ihmisen tallustellessa luonnon helmassa.